lauantai 17. helmikuuta 2018

Mitä luin tänään: Pirkko Soininen, Ellen


Assyriologi sai viime viikolla postissa kustantajalta Pirkko Soinisen ensimmäisen yksin kirjoitetun romaanin Ellen (WSOY 2018). Kun viime syksynä haltioituneena luin Hanna-Reetta Schreckin upean biografian taitelija Ellen Thesleffistä (1869-1954) ja postasin siitä täällä, jostain ymmärsin, että Soinisen Ellen olisi jo silloin tullut ulos. Pyysin siitä arvostelukappaletta ja petyin tietenkin kun kertoivat, että joutuisin vielä odottamaan tätä lukunautintoa useamman kuukauden ajan. Mutta onneksi eivät olleet unohtaneet pyyntöäni, siitä kaunis kiitos WSOYlle! Soinisen "tunnen" hänen bloginsa kautta ja sitten pari vuotta sitten hankin ja postasin hänen ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittamastaan "taidedekkarista" täällä. Soinisen runoihin en ole vielä tutustunut.

Kun joulun jälkeen kuvailin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017) herkkupalaksi niin Ellen sujahti kepeästi tähän samaan kategoriaan. Romaaniksi tämäkin on lyhykäinen, mutta novellilukutaidottomuuteni ei tämänkään tekstin kohdalla tuottanut ongelmia. Tosin olisin viihtynyt taiteilijan päiväkirjojen kanssa pidempäänkin, sunnuntai-iltana puolet romaanista vain hujahti hurjaa vauhtia, jättäen puolinälkäisen mielen. Toisaalta näin on varmasti parempi kuin että lukija toivoisi tekstiä tiivistetyn ennen painoon menoa.

Ellen on taiteilija Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen kertoo romaaninsa päätteeksi, että hän on saanut innoituksensa Thesleffin omista kirjeistä ja päiväkirjoista, siis samasta aineistosta, josta Schreck kirjoitti yksityiskohtaisen tietokirjan. Makrotason kehys noudattaa Ellenin elämää eli hänen 1894-1939 viettämiään oleskeluja Firenzessä, mutta päiväkirjat ovat täysin Soinisen omaa kaunokirjallista tuotantoa. Päiväkirja-muotoon kirjoitettu teksti on viime aikoina ollut aika suosittu suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Kävin kaivamassa arkistohuoneeni uumenista pari sellaista, jotka heti muistuivat mieleeni. Kristina Carlsonin väkevä William N. päiväkirja (Otava 2011) kertoo niinikään historiallisen henkilön William Nylanderin (1822-1899) elämän viimeisistä vuosista Pariisissa ja aluksi Pariisiin sijoittuu myös Joel Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkea (Otava 2013), josta olen myös postannut lyhyesti täällä. Ja sitten tietysti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016), josta olen myös postannut täällä, mutta jota en kuitenkaan tähän hätään onnistunut lokalisoimaan kodissani (olisinko antanut se jonnekin lainaan?). Pidän päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista ja nämä kaikki, Ellen mukaanluettuna, ovat vahvasti minuun vaikuttavia tekstejä. Kun ihminen, olkoonkin sitten fiktiivinen persoona, avautuu sisimmästään tyhjän muistikirjan sivuille, vuodattaa hän riveille usein kaikkein yksityisimmät tuntonsa. Kun Ellen kirjoittaa: Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, ja sitten joku vielä kadehtii taiteilijoita. Typerykset! Eivätkö ne tajua, että tässä on hulluutta, ei järjen hiventäkään tässä touhussa (s. 82) -- niin siinä naisen ja taiteilijan mieli tulee lukijaa liki (ja tutkija voisi melkein sanoa itsestään ihan saman :) ). Päiväkirjateksti on lähes aina hyvin intiimiä ja se tekee lukijasta jonkinnäköisen tirkistelijän. Olemme uteliaita ja tahdomme nähdä toisen pään sisään ja tietysti sydämeen. Soinisen teksti toimii hyvin tässä genressä.

Soinisen kieli on runoilijan, tämän uskallan sanoa, vaikka en hänen runojaan oikein tunnekaan. Ellenissä on jonkin verran samoja piirteitä kuin Soinisen blogipostauksissa. Proosarunoa vai runoproosaa? Yhtäkaikki kieli on soljuvaa ja usein oivaltavaa, Soininen pukee taitavasti sanoiksi naisen tuntoja sekä hänen suhdettaan taiteeseen ja maalaamiseen. Koska teksti on rakenteeltaan päiväkirjaa, ei Ellenissä ole varsinaista "juonta" tai suurempaa jännitettä, vaikka Soininen tekeekin parhaansa luodakseen kehityskertomusta nuoresta aina 70-vuotiaaseen taiteilijaan saakka. Jos Thesleffistä ei entuudestaan tiedä mitään, innostaa tämä romaani varmasti tutustumaan hänen teoksiinsa, elämäänsä sekä myös hänen elämässään vaikuttaneisiin muihin ihmisiin. 

On luonnollista, että taide ja sen tekeminen on vahvasti tekstissä mukana, matkan varrelta voi poimia monta Thesleffin oikeasti maalaamaa taulua ja myös puugrafiikkaa. Hopeinen Arno (1914) ja La Rossa (1915) vilahtavat, samoin Thesleffin peilin kautta ottama shelfie. Itselleni on tullut miltei pakkomielle ottaa omakuvia peilin kautta... Lisäksi huvitun kun huomaan, että Soininen mainitsee Ellenissään samaisen nuorena kuolleen renessanssimaalari Masaccion (1401-1428), joka esiintyy myös Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarissa (Atena 2017). Suomalainen kirjallisuus on tällä hetkellä taidetta täynnä ja on kiehtovaa miten pienet elementit yhdistävät tarinoita toisiina. 


Vaikka Ellen ei koskaan mennyt naimisiin, oli hänen elämässään silti miehiä. Soininen tekee oman tulkintansa Thesleffin suhteesta sekä taiteilijakollega Magnus Enckellin (1870-1925) että brittiläisen teatterihahmon Edward Gordon Craigin (1870-1966) kanssa. 

Kultainen Magnus. Saatoimme viettää Louvren assyrialaisen taiteen saleissa kokonaisia päiviä, kun sade pesi Pariisin katukiviä, ropisi peltikattoihin ja kasteli rouvien silkkikengät. Istuimme vierekkäin ja luonnostelimme,  joskus kyynel vieri Magnuksen poskea pitkin ja pyyhin sen hellävaraisesti pois (s. 22).

Kummassakaan suhteessa Thesleff ei saa miestä sitoutumaan, mutta toisaalla itsenäisyys ja riippumattomuus on varmaankin ollut hänelle tärkeämpää, mikään konventionaalinen avioliitto ei olisi ollut hänelle hyväksi. Mitalin toisella puolella on yksinäisyys, joka luonnollisesti tiivistyy naisen vanhetessa. Matkan varrella on mustasukkaisuuden tunteita, etenkin kun Thesleff huomaa, että Enckell ja sydänystävä taiteilijakollega Beda Stjernschantz (1867-1910) rakastuvat toisiinsa. 

He syövät illalista melkein joka päivä yhdessä Bedan kattoterassilla. Tietysti tämä kuutamo tekee hulluksi, tietysti.
Olen todellakin vieroittanut itseni Magnuksesta ja Bedasta, he viihtyvät vallan kahdestaan. (s. 44)

Tämä suhde ei kuitenkaan riko Thesleffin ystävyyttä Stjernschantzin kanssa Ellen pohtii ystävättärensä kohtaloa useinkin.

Portista tuli mieleen Bedan maalaus Ristikkoportti, jonka hän maalasi Pariisissa 13 vuotta sitten. Silloin tuntui, että portit olivat meille kummallekin avoinna, mutta nyt vaikuttaa siltä, että vain minä saan kulkea porteista -- kuten eilenkin. (s. 60) 

Thesleffiä kalvaa huono omatunto -- miksi hän on menestynyt taitelijana ja ystävätär ei, tai ainakin hän menestyi paremmin kuin toinen. Päiväkirjaan kirjataan ystävättären itsemurha: 

En saattanut käsittää sitä silloin, enkä käsitä sitä edelleenkään. Beda ei ollut entisensä palattuaan Yhdysvalloista, jotain oli särkynyt. Miksi en huomannut mitään? Tapasimme Helsingissä vain viikkoa ennen kuin se tapahtui. Beda oli alakuloinen, mutta niinhän hän usein oli. Syleilimme pitkään, ehkä se oli merkki, liian pitkä syleily, josta Beda ei ensinkään halunnut irrottautua, vaikka yleensä se oli hän, joka vetäytyi. (s. 98)


Oliko Ellenissä jotain mistä en pitänyt? Ei varsinaisesti, mutta lukiessani ihan mitä tahansa tekstiä, kiinnitän huomiotani yksityiskohtiin. Jos detaljit eivät täsmää, tuovat ne hienosia säröjä lukukokemukseen. Soininen ei osaa italiaa -- sen huomaa siitä, että runsas sata vuotta sitten naimatonta naista ei ehkä kuitenkaan olisi puhuteltu rouvaksi (it. signora vs. signorina) ja kaikilla adjektiiveilla on maskuliini- ja feminiinimuotonsa -- siksi kukaan ei ole huutanut Thesleffille Firenzessä Inferno! Pazzo! (s. 111). Italiaksi voit ehkä huutaa "vai al inferno" (= "painu helvettiin"), mutta epäilen että inferno-sanaa käytetään yksinään haukkumaterminä. Ja nainen voi toki olla pazza, mutta ei koskaan pazzo... Ja sitten olisi voinut hyvä ajatella, että 1900-luvun alun ruokamaailma ei ollut aivan yhtä globalisoitunutta kuin se on tänään. Espanjalainen manchego-juusto (s. 157) tuskin oli kauppatavaraa tuolloin Firenzessä. Myös tiramisu jälkiruokana on aikalailla anakronistinen juttu -- jos tällaista makeaa herkkua oli tuolloin ravintolan listalla, sen nimi ei ollut tiramisu (s. 67). Mutta Soininen rakastaa myös blogissaan ruokakuvauksia ja kaiken tämän hän tekee taitavasti näitä muutamia kömmähdyksiä lukuunottamatta.

Ja silti nautin, koska niin moni asia loksahtaa tässä romaanissa kohdalleen ja löydän sieltä hippusia itsestäni. En voi olla mukava kaikille ihmisille ja kaiken aikaa -- ei se vaan käy. Jos suostun tyhjänpäiväiseen rupatteluun, se on kaikki pois työajastani. (s. 156) Kuinka totta tämä on! Itse yritän löytää tasapainoa tutkimuksen ja sosiaalisten velvollisuuksien välillä. Ja aikaa lukemiselle, nimenomaan kaunokirjallisuuden. Olkaa ihmiset välillä hieman itsekkäitä, varastakaan aikaa Ellenin kaltaisille voimaannuttaville kirjoille! Neljä vuotta sitten olin Firenzessä, hullaannuin yhtä lailla Uffizin taidegalleriaan kuin moneen muuhunkin asiaan tuossa kaupungissa. Jonain päivänä palaan Firenzeenkin, vaikka rakastankin Roomaa (ja sen "hulinaa") enemmän.

torstai 15. helmikuuta 2018

Penkkarit ja miksi ne ovat tärkeät muillekin kuin abeille



Assyriologi olisi tänään mieluummin viimeistellyt postauksensa Pirkko Soinisen viehkeästä romaanista Ellen (WSOY 2018), mutta tämä aihe kiilaa nyt lyhyen kommentin verran juuri tänä päivänä. Eilen olin myöhään iltapäivällä Werner&Jarlissa Monarkian muruset -kirja julkkareissa (siitäkin postaan kunhan kerkeän) ja kun ennen seitsemään ehdin kotiin saakka, perheemme kuopus, kasiluokkalainen, oli aika masentuneessa tilassa. Isoveljeällä penkkarit seuraavana päivänä ja yläkoulun uusi rehtori oli kieltänyt seiskoilta ja kaseilta pääsyn nk abigaalaan, jossa abit penkkariaamuna hyvästelevät koulun oppilaat ja opettajat. Kyseinen yläkoulu oli viime syksyyn saakka hallinnolisesti saman "vanhan" rehtorin alaisuudessa. Tämä kyseinen "vanha" rehtori, joka yhä jatkaa lukion rehtorina, on luonut "molemmista" kouluistaan erinomaisen yhteen hiileen puhaltavan oppimisyhteisön ja voi näin vanhempana, lainkaan omia lapsiaan liikaa kehumatta, sanoa, että koulu on yksi Suomen parhaista. Pisatutkimustulosten loistoaikoina koulu toimi näyteikkunana ulkomaailmaan -- harvase viikko kävi eri delegaatioita mm. USAsta ja Itä-Aasiasta ottamassa neuvoa menestystarinasta. Koulu ei ole ollut hyvä ainoastaan oppimistulostensa, vaan juuri yhteishenkensä vuoksi -- tai sitten juuri yhteishenkensä vuoksi erityisen menestyksellinen? Tässä koulussa on ollut tapana, että kaikki oppilaat ovat päässeet seuraamaan abigaalaa ja rehtori on penkkaripäivänä lisäksi kuuluttanut keskusradiosta milloin lähdetään yhdellä joukolla läheiselle tielle katsomaan penkkarirekkojen ohiajoa. Tänä vuonna oppilaiden vanhemmat joutuivat laittamaan kirjallisen Wilma -poissaolohakemuksen luokanvalvojille (koska turvallisuus & vastuu -- täällä Espoossa päiväkotiryhmätkin viedään usein tien laitaan katsomaan penkkariajoja, ja yläkoululaiset varmaan osaavat olla hyppimättä rekkojen alle...) . Tällainen ilonpilaaja-autoratiitiven hallitsijaote tuntui ihan käsittämättömältä.

Vanhemmille lähetetyssä tiedotteessaan rehtori perustelee seiskojen ja kasien kieltoa abigaalaan osallistumisesta sillä, että pyrimme välttämään sitä, että asioita tehdään vain sen takia, että aina on tehty näin. Hm... Lauseesta paistaa räikeästi läpi se, ettei rehtori ymmärrä miten suuri merkitys yhteisillä kokemuksilla ja kollektiivisella muistilla on erilaisille yhteisöille. Kun oppilaat ovat jo kasvaneet siihen, että penkkaripäivänä päästään abigaalaan katsomaan abien lähtöä koulusta ja samalla voi ihailla näitä kohta ylioppilaaksi kirjoittavia kollegoita, luo se aivan toisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin se, että "vain ysit pääsee" ja sitten tietysti jos selvität tiesi lukioon. Juuri seiskoille kokemus olisi/on erittäin tärkeä -- se tuo visioita "nyt olen yläkoulussa ja minun on opiskeltava ahkerasti peruskoulu loppuun jotta pääsen tähän samaan lukioon, johon ei ihan alhaisella keskiarvolla olekaan mitään asiaa"-tyyliin. On totta, että tämän koulun tapauksessa yläkoulu ja lukio eroavat fyysisesti toisistaan ja silloin yläkoululaisilla ei ole enää näin hyvää mahdollisuutta päästä osallistumaan abigaalaan. Mutta juuri tämän vuoksi näin hyväksi koettua traditiota olisi voinut jatkaa niin kauan kuin se on mahdollista. 
Samaisessa tiedotteessaan rehtori kertoo, että itsenäistyttyään lukiosta koulu on nyt aloittanut uudenlaisena kouluna ja rakentaa omaa polkuaan ja identiteettiään perinteitä kunnioittaen. Mitään uutta, uutta polkua tai uutta identiteettiä ei ole elokuusta tänne helmikuulle vielä kuitenkaan kuulunut. Jään tietysti jännityksellä odottamaan mihin tämä koulun uusi polku oppilaat vie ja miten sen uusi identiteetti näkyy oppilaiden oppimistuloksissa -- ne oppimistuloksethan on koulun tärkein asia eikä rehtorin itseääntoteuttava agenda. Ymmärtäisin tällaiset oman tien kulkijat ja uhoajat jos koulu olisi ollut ennen tämän uuden rehtorin remmiin astumista yhteisöltään tulehtunut ja tasoltaan surkea. Näin ei kuitenkaan ole, niin kuin yllä kirjoittamastani näkyy. Totta kai myös hyvän oppimisyhteisön tulee uusiutua, mutta sillon tulee tarkkaan miettiä mitkä elementit ovat olleet menestyksen peruskallio ja mitkä sellaisia vieriviä kiviä, jotka voi hyvällä omallatunnolla vaihtaa uusiin. 
Kaikkein erikoisin elementti rehtorin tiedotteessa oli se, että hän kertoi neuvotelleensa oppilasneuvoston kanssa abigaalasta ja päässeensä oppilaiden kanssa tyydyttävään kompromissiin (= ysit pääsivät katsomaan). Samalla oppilaat pääsivät harjoittamaan asiallista ja argumentoivaa neuvottelutapaa. Minusta rehtorin alkuperäisessä abigaala-kiellossa kaikilta yläkoululaisilta ei ollut mitään asiallista, eikä sitä voinut varmaankaan millään kunnon argumenteilla puolustaa. Kaksi oppilasneuvoston jäsentä oli onnistunut pääsemään rehtorin mielestä "tyydyttävään kompromissiin" neuvottelemalla ylivoimaisen rehtorinsa kanssa asiallisesti ja argumentoivasti. Tällaista harjoitusta olisi parempi käydä ihan muista asioista ja rehtorin olisi syytä myös miettiä, mihin asemaan oppilasneuvoston jäsenet joutuvat, jotka yrittivät saada rehtorin ottamaan järki käteen. Onko hänen mielestään "tyydyttävä kompromissi" kenties täydellinen epäonnistuminen muiden oppilaiden silmissä? Ja oliko "neuvotteluissa" paikalla ketään, joka olisi oikeasti voinut tasapuolisesti väittää rehtorille vastaan? On myös erittäin lyhytnäköistä tehdä tällaisia vetoja, joita ei asiallisesti ja argumentein kykene oppilaille perustelemaan. Jos yläkoululaisia kohdellaan kuin alakoululaisia ja "saavutettuja etuja" kielletään vain siksi, että hän on uusi rehtori ja haluaa muuttaa koulun perinteitä, ei voi kohta syyttää kuin itseään jos menettää oppilaidensa arvostuksen ja kunnioituksen. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan tämä yläkoulu on nyt menossa.
Tosiaan -- rehtori vakuuttaa tiedotteessaan, että luomme koko ajan myös uusia xxx:n koulun perinteitä. Toivon hänen tutkivan sanan "perinne" merkitystä ja huomaavan kuinka typerältä tämä lause kuulostaa. Perinteet eivät synny hallitsijan mahtikäskyillä eikä edes tahtotilalla "luoda perinteitä" vaan vuosien, vuosikymmenien ja vuosisatojen jatkumolla, jossa jokin hyväksi koettu asia toistuu jonkin yhteisön toimesta, ja usein kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten, koska ne on hyviksi koettu. Asiassa pitää olla jokin taika, että siitä muodostuu perinne, muuten homma ei toimi. Perinteiksi muodostuneet seremoniat ja riitit yhdistävät meidät menneiden sukupolvien kanssa ja kannattelevat juuri tuota kollektiivista muistiamme. Olemme jonkin yhteisön jäseniä, koska siellä tehtiin niin tai näin -- kuten nyt esimerkiksi tässä koulussa yläkoululaiset olivat tervetulleita jakamaan abigaalan kokemus muiden kanssa. Perinteet eivät synny pakottamalla, eivätkä ne synny kieltämällä jo olemassaolevia perinteitä. Perinteet myös elävät jonkin verran, mutta aina sen mukaan mikä yhteisössä koetaan mielekkääksi. 
Tämän postauksen kuvitukseksi etsin penkkarikuvia. Omista penkkareistani vuodelta 1985 minulla on vain pari kuvaa, jossain arkistojen kätköissä, muiden ottamia. En löytänyt niitä tähän hätään. Minulla oli neon-oranssi pipo, jossa veljeltä saamani Solidarnosc -badge ja oli kulunut vain pari viikkoa hänen kuolemastaan. Kaikkien sisarusteni penkkarit, jotka sain myötäelää, ovat jääneet lämpiminä mieleeni -- perheen nuorimpana aina ajattelin, että haluan myös lukioon, ja wanhaksi ja abiksi. Mustavalkoiset kuvat ovat vuodelta 1945 ja 1952, isäni ja äitini penkkareista. Helmikuussa 1945 Lapualla on yhä suuri osa naisia tähtäämässä ylioppilaskirjoituksiin: isäni oli sotavuosina loikkinut luokkia yli ja kirjoitti kokeensa 16 -vuotiaana. Monet nuoret miehen olivat kaatuneet tai heidän ei tarvinnut kirjoittaa kokeita päästäkseen ylioppilaiksi. Äitini juhli penkkareita Ylivieskassa, useiden asuinpaikkojen ja koulujen jälkeen -- tyypillinen evakkotarina. Molemmat vanhempani olivat sukujensa ensimmäiset ylioppilaat. He aloittivat meidän perheessämme ylioppilaaksi kirjoittamisen perinteen, tietämättään. 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen


Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Kirja-alan kriisi, missä mennään?


Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalissa järjestettiin tänään erittäin mielenkiintoinen seminaari: Kirja-alan kriisi: miten tästä eteenpäin? Neljän alustajan ja etenkin kustannusalan kerman sekä monen kirjailijan voimin pohdittiin onko kirja-ala kriisissä, miksi on kriisi päällä, mitä voitaisiin asian eteen tehdä ja mikä on kirjallisuuden tulevaisuus. Koska tänään julkinen liikenne ei kulkenut lakon vuoksi, mietin ensin jaksanko lähteä liikenteeseen lainkaan, varsinkin kun lakko aiheutti myös koiranhoito-ongelman. Tämä ratkesi kuitenkin puolison työyhteisön suvaitsevaisuudella: koira sai viettää päivän toimistolla, josta vielä kiitokset samaiselle SKSlle ja pääsihteeri Lehtoselle. Nyt olen tyytyväinen, että pääsin osallistumaan. Tässä pari ajatusta aiheista jotka olivat esillä tai myös joista ei juuri puhuttu.

Ensimmäisen alustuksen piti SARVin puheenjohtaja Maria Säkö kirjallisuuskritiikistä. Hän ei itse ole erikoistunut kirjallisuuskritiikkiin, hieman ihmettelin että olisiko "oikean" lajin arvostelija ollut sopivampi tähän paikkaan. En ihan kyennyt seuraamaan Säkön ajatuksenjuoksua -- minkälaista kritiikkiä kirja-ala tarvitsisi ja pitäisikö kriitikkojen jopa pyrkiä teksteissään kaunokirjallisempaan muotoon? Onko hyvä kritiikki ainoastaan sellaista, jonka "oikea" asiantuntija on kirjoittanut? Ainakin Säkö tuntui paljon asiantuntijuutta arvostavan. Jo hänen puheenvuoronsa aikana aloin ajatella sitä, että kriitikoiden vaikutusvallasta olisi hyvä sanoa jotain. Olisin myös odottanut, että kriitikkojen nihkeä suhtautuminen kirjabloggareihin olisi jollain tavalla nostettu esiin. Saattoi olla, että Säkö ei ole juurikaan seurannut tätä ilmiötä.

Yleisesti on todettava, että kirjabloggaajista puhuttiin hämmästyttävän vähän, etenkin kirjojen myynnin edistäjinä. Olen vasta viime viikkoina tutustunut termiin "social media influencer". Kirjabloggarit eivät kirjoita "asiantuntijakritiikkejä", mutta mielipidevaikuttajina he kulkevat hyvää vauhtia ammattiarvostelijoiden vanavedessä ja heidän vaikutuksensa tullee myös tulevaisuudessa kasvamaan. Ja kriitikoilla ON valtaa, etenkin kun on kyseessä vanhat instituutiot kuten Helsingin Sanomat (jossa kaikki taidekritiikki on vähentynyt huomattavasti) Niinpä Stig-Björn Nyberg aloittikin oman osuutensa heittämällä ensin ilmaan sen, että mainos ei myy kirjoja, kritiikki myy. Se on niin totta, tai sitten ne jäävät myymättä jos kirjakauppa myy eioota. Näin kävi ainakin kerran silloin kun olin Akateemisessa kirjakaupassa myyjänä. Kielet ja oppikirjat -osaston vastaava myyjä ei ollut tilannut myyntiin ranskan kielen oppikirjaa, jonka ideana oli jotain sen suuntaista kuten "sano se rakkauden kielellä", koska hän ei uskonut sen myyvän. Eräänä lauantaiaamuna Hesari julkaisi ylistävän arvion juuri tästä kirjasta ja sen päivän aikana olisimme myyneet opusta monta kymmentä kappaletta. Asiakkaat olivat närkästyneitä, ettei meillä ollut ainuttakaan kappaletta. Seuraavana maanantaina kirjaa kyllä tilattiin, mutta momentum oli haihtunut sen lauantain aikana. 


Minun on tietysti helppo räksyttää tässä -- tämä alustanihan ei ole kirjablogi, postaan niin paljon muustakin. Koska yhdistelen kaiken maailman asioita, en tunne kilpailevani kriitikoiden kanssa. Säköä tuntui ärsyttävän se, että usein keskustelu kirjallisuudesta on keskustelua niistä yhteiskunnallisista ja muista viitekehyksistä eikä esim. romaanien rakenteesta tai kielestä jne. Kieli, sanataide on tietysti arvo sinänsä, mutta "mututuntumani" on, että monet lukijat valitsevat lukemistonsa aivan eri kriteerein. Olen itse varmasti paras esimerkki tästä: tartun kirjoihin, joiden aihe vaikuttaa minusta kiinnostavalta. Esimerkiksi Peter Mickwitzin alustuksessaan mainitsema George Eliotin Middlemarch on yksi elämäni vahvoja lukukokemuksia (ostin sen 1990-luvun puolivälissä Oulussa, halpana englanninkielisenä pokkaripainoksena). En olisi ikinä hankkinut sitä, jos en olisi jostain lukenut miten juonessa on suuren kirjaston omistava mies, joka lähtee häämatkalle Roomaan ja viettää siellä enemmän aikaa kirjastoissa ja museoissa kuin nuorikkonsa kanssa sängyssä kuherrellen. Rooma, Latina ja etruskit, oih! Päähenkilö kokoaa materiaalia kirjaan The Key to all Mythologies (!!). Silti myös romaanin tekstin taituruus on jotain mitä etsin, vetävä juoni tai kiehtova aihe eivät yksin riitä minulle. Tämän olen huomannut ilmiössä, jota nimitän "käännöslukutaidottomuudeksi". En osaa lukea suomennettuja romaaneja, joiden alkuperäiskieli on ruotsi, saksa tai englanti. Jos luen käännöksiä, niiden kieli usein tökkii minua ja ne jäävät kesken. Luen mieluummin alkuperäiskielellä, mikäli mahdollista. Viimeisin esimerkki minulle tästä on Kjell Westön romaanit. En saanut ensimmäistäkään suomeksi lukemaani kunnolla loppuun ennenkuin ostin Kjell Westön Hägring 38 på svenska. Olin ihastunut enkä jättänyt kesken. Ja nyt sitten pohdin kuinka moni tänään salissa olleesta kuulijasta on oikeasti lukenut Eliotin Middlemarchin? Monet maailmankirjallisuuden varhaiset klassikkoteokset on saatavilla ainoastaan vanhoina ja usein vanhentuneina käännöksinä. Middlemarchin käännös on Aune Tuomikosken käsialaa ja on sentään suhteellisen uusi, vuodelta 1966 (WSOY). Silti sen saatavuus on todennäköisesti todella huono, oli sitten kyseessä kirjastot tai antikvaariset kirjakaupat. 


Koska kirja on kaupallinen tuote, ja lukija tämän tuotteen kuluttaja, on lukija tietysti oman lukemisensa asiantuntija. On turha odottaa, että läksyttämällä tai väheksymällä lukijan tekemiä valintoja esimerkiksi huonosta mausta saa lukijan kääntymään korkeakirjallisuuden piiriin. Kirjabloggarit ovat usein kirjojen suurkuluttajia, jotka kertovat lukukokemuksistaan ja antavat sellaisille lukijoilleen vinkkejä, jotka vinkkejä kaipaavat. Koko sen ajan kun olen pitänyt omaa blogiani ja seurannut hieman kirjablogeja, on oma lukuharrastukseni laajentunut. En lue suuna päänä kaikkia uutuuksia, toisinaan seuraan hieman huvittuneena sivusta, miten jokin kustantaja on onnistunut markkinoinnissa kun ainakin puolentusinaa blogia postaa samasta uutuuskirjasta. Olen kuitenkin toisinaan ottanut vinkistä vaarin ja tutustunut sellaisiin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka muutoin olisi jääneet lukematta. Hyvänä esimerkkinä tästä on Joel Haahtela. Ilman kirjabloggareissa löytyviä Haahtelan faneja en olisi ostanut niin montaa suomalaista kirjaa viime vuosina.

Ja sitten vain pari sanaa aiheesta, josta olen pian kirjoittamassa muutoinkin -- tässä on vaara taas intoutua pitempiinkin esitelmiin. Kirja fyysisenä esineenä. Touko Siltala sivusi sitä miten vanhoista kirjoista ei millään tahdo päästä eroon, miten ennen akateemisissa perheissä oli kirjahylly ja siinä kirjoja (= mitä kuuluu kulttuurikodin olohuoneeseen!?), nykyään nuoret aikuiset eivät osta hyllyjä eivätkä kirjoja ja miten kirja ja lukeminen ovat kauan sitten hävinneet taistelun internetille, somelle jne. On totta, että ihmiset eivät enää osta kirjoja (paitsi minä...). Kuolleiden ihmisten kirjakasoista on tullut valtava rasite kun muutoinkin hyvinvointimme ja elintasomme on johtanut siihen, että hukumme tavaraan. Systeemimme perustuu talouskasvuun ja talous ei kasva jos lakkaamme kuluttamasta.  Emme voi ajatella, että kaikkien fyysisten kirjojen pitäminen on mahdollista, koska pidemmän päälle se taitaa olla kestämätöntä. Onko nimekkeiden väheneminen ja/tai tietoinen rajoittaminen ratkaisu ongelmaan? Paperia voi ja pitää kierrättää. Kaikki fyysiset kirjat eivät ole säilyttämisen arvoisia. Myös vapaa-ajan ja sen käytön suhteen maailma on muuttunut. Esimerkiksi sotien aikana ja sen jälkeen ihmisillä oli tavaton lukemisen nälkä -- kirjoja painettiin valtavia määriä halvalle paperille ja surkeasti nidottuina, mutta tarve saada sielulle virkistystä oli suuri kun elettiin henkisessä ja materiaalisessa niukkuudessa. Tällä hetkellä suomalaiset ja puoli maailmaa elää elämysten, virikkeiden ja viihteen rajattomien mahdollisuuksien maailmassa, kaikkea on liikaa ja ähkyyn asti. Silti emme saisi sokeutua ajattelemalla, että uutta kirjallisuutta ei tarvitse enää tuottaa tai kustantaa, koska edelliset sukupolvet tuottivat jo niin paljon ja jos jatkamme samaan malliin hukumme kirjajätteeseen. Silti yhtälö on vaikea, etenkään kun e-kirjojen myynti on yhä kovin pieni. Ymmärrän sen itse hyvin, koska en ole vieläkään oppinut kunnolla lukemaan kaunokirjallisuutta sähköisessä muodossa. Rakastan kirjaa paperisena, papyrofiili kun olen.


Iltapäivän ehdottomasti antoisin alustus oli Peter Mickwitzin. Kirjallisuuden tulevaisuus taiteena. Taiteen ja käsityön ero? Muinaisina aikoina ei ollut taidetta taiteen vuoksi, näin minä ainakin uskon, vaikka muut tutkijat saattavat olla tästä eri mieltä. Luovia ihmisiä on tietenkin ollut aina. Mutta siitä joskus toiste. Kirja-ala saattaa olla kriisissä, mutta toisinaan kriisejä tarvitaan että ymmärretään uusiutumisen tarve. Kirja ja kirjallisuus eivät kuole koska ne ovat ihmisyyden ytimessä. Kumpi oli ensin -- kirjoitustaito vai runous? Siitäkin joskus toiste.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Palmyrasta Ain Daraan: ISIS poissa, tuhot jatkuvat


Assyriologi oli viikonloppuna Oulussa juhlimassa kälynsä merkkipäivää mukavassa naisseurassa. Sunnuntaiaamuna, majapaikassa, sosiaalisesta mediasta ryöpsähti päälle jälleen näitä tuhouutisia: Syyrian pohjoisosassa Afrinin alueella, lähellä Turkin rajaa, sijaitsevan Ain Daran temppelin rauniot olivat pahasti raunioituneet sotatoimien johdosta. Tämä osui minuun kovaa myös henkilökohtaisesti -- Ain Daran kuvanveisto on ollut oikeastaan koko tutkijanurani ajan ydinmateriaaliani, jos näin voi sanoa. Sen lisäksi, että kyse oli todella ainutlaatuisesta löytöpaikasta. Voi itku!

Kun ISIS muutama vuosi sitten tuhosi muinaismuistoja Irakissa ja Syyriassa, niistä nostettiin kansainvälisissä tiedotusvälineissä aikamoinen kalabaliikki. Kauhisteluun oli erittäin hyvä syy, mutta esimerkiksi Syyrian kriisin kohdalla huomio on kohdistunut liikaa ISISin kulttuuriperintörikoksiin kun samaan aikaan todennäköisimmin myös kaikki muut sotivat osapuolet ovat vahingoittaneet muinaismuistokohteita. ISIS on ollut Syyrian kriisin ainoa armeija tai taistelujoukko, joka on avoimesti kehua retostellut tuhotöillään ja käyttänyt omia rikoksiaan propagandassaan. Muut osapuolet syyttävät vastustajiaan ja käyttävät kulttuuriperintöä niinikään propagandakoneistonsa osina.

Ain Daran on sinänsä perinteinen pohjoissyyrialainen löytöpaikka, että siinä on rauniokumpu, muinaisen asutuksen ydin sekä muureilla ympäröity alakaupunki. Rauniokummun laella sijaitsevan temppelin raunioiden lisäksi, jotka 1950-80 -luvuilla kaivettiin esille, muinaiskaupunkia ei ole juuri tutkittu arkeologisesti yleistä pintakartoitusta ja muutamia koeojia lukuunottamatta.

Jo opiskeluajoista lähtien Ain Daran temppeli ja sen koristelu ovat kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Kuvanveistoltaan temppeli on ainutlaatuinen: sen ulkoseiniä kiersi basalttisokkeli, joissa rivistöt leijonien ja sfinksien reliefejä. Lisäksi näiden päälle oli pystytetty aikoinaan vaikuttava linja nk. leijona- ja sfinksiprotoomeja eli patsaita, joista oli työstetty ainoastaan etuosa (etujalat, rintakehä ja pää). Julkisivun pieniäkään yksityiskohtia ei jätetty koristelematta. Lähi-idän arkeologiassa käytetään pyöreäksi letitetystä koristenauhasta termiä "guilloche", sitä on täällä miltei joka paikassa ja lisäksi mielenkiintoisia palasia ovat nk. "valeikkunat" joita on sittemmin löytynyt suuret määrät myös Aleppon linnavuoren eriaikaisista rakenteista kun vanhoja kiviä on uudelleenkäytetty sekä itse samaisella linnavuorella sijainneesta säänjumalan temppelin cellasta. Ain Daran temppelin sisäosaa ja cellan podiumia (jonka päällä jumaluuden kulttikuva luultavimmin oli asetettuna) koristivat puolestaan reliefit, jotka esittivät puolestaan "taivasta kannattelevia" hahmoja. Temppelin lisäksi Ain Daran tavaramerkki on ollut yksittäinen porttileijona, jolla on aikoinaan ollut pari toisella puolella temppelialueelle johtanutta porttia (mutta paria ei modernien kaivausten aikana ole löytynyt). Suuri osa kuvanveistosta on kärsinyt ajan hampaan purtavana. Leijonilla ja sfinkseillä ei ole päätä taikka kasvoja ja koska löytöjä ei ole suojattu modernien kaivausten jälkeen, jokatalviset sateet sekä satunnaiset yöpakkaset murentavat basalttikiveä pikku hiljaa.

Ain Daran temppelistä tekee ainutlaatuisen myös sen pohjakaava ja se tosiasia, että tunnemme kyllä monia rautakauden alun (n. 1200-600 eaa) asutuksia alueelta, mutta temppeleitä on löytynyt vain muutama. Pohjakaava on kuuluisa muissakin kuin Lähi-idän arkeologian piirissä: Vanha Testamentti kuvaa myyttistä kuningas Salomonin temppeliä Jerusalemissa ja koska tuosta rakennuksesta ei ole säilynyt meille (ehkä) kiveäkään, verrataan Raamatun kirjallista kuvausta Ain Daran temppelin pohjakaavaan. Monet ovat sitä mieltä, että Ain Daran löydös vahvistaa raamatullisen tekstin paikkansapitävyyden ja todistaisi eräällä tavalla myös Salomonin historiallisen henkilöllisyyden. Itse en ole täysin vakuuttunut siitä, ettikö VTssä kuvattu temppeli voisi olla jokin myöhäisempi versio (enkä välttämättä usko edes koko Salomonin olemassaoloon), vaikka rakenteellisia yhtäläisyyksiä rakennusten välillä saattaa ollakin. Kirjallista kuvausta on kuitenkin vaikeaa verrata fyysisiin rakenteisiin, etenkin jos ne ovat säilyneet ainoastaan raunioina.
Kuvalähde: A. Abu Assaf, Der Tempel von Ain Dara (1990) Abb. 18
Ain Daran temppelissä näkyy selkeästi myös kulttuuripiirien kohtaaminen myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600-1200 eaa) ja rautakauden alussa (n. 1200-600 eaa). Peruspohjakaava (Ain Darassa n. 30x20 m) noudattaa ikivanhaa syyrialaista traditiota, jossa temppeli on yksinkertainen neliö tai suorakaide ja sen päädyssä sijaitsevaa sisääntuloa koristaa lyhyet ulokkeet ja myöhemmin myös 1-2 vapaastiseisovaa pylvästä. Mallia kutsutaan latinalaisen termin myötä in antis. Runsaan veistoskoristelun tyyliä on kuitenkin luonnehdittu vahvasti heettiläistyyliseksi. Keski-Turkista Syyriaan n. 1350 eaa levittäytynyt heettiläisten valtakunta (usein myös "imperiumiksi" kutsuttu) omaksui syyrialaisilta runsaasti kulttuurivaikutteita, mutta heettiläiset jättivät vastavuoroisesti oman jälkensä etenkin paikalliseen kuvanveistotyyliin ja kuva-aiheistoon. Myös heettiläisten käyttämällä hieroglyfiluuvilaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettujen piirtokirjoitusten fragmentteja on löytynyt temppelin alueelta. Ain Daran temppeliä korjattiin ja restauroitiin useamman kerran ja tämän vuoksi tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä miten reliefit ja patsaat tulisi ajoittaa. Yleisesti kuitenkin oletetaan, että temppelin ensimmäinen vaihe rakennettiin jo myöhäisellä pronssikaudella n. 1300 eaa ja sitä korjailtiin ainakin noin 900-800 -luvuille eaa. Tyylillisesti temppelin reliefit, protoomit guilloche-nauhat ja valeikkunat ovat erittäin lähellä jo edellä mainitun Aleppon säänjumalan temppelin veistoksia.

Aleppo säänjumalan temppelin "valeikkuna" syyskuussa 2010
Palistinin kuningas Taita Aleppon säänjumalan temppelissä, syyskuu 2010
Aleppon temppelin kaivaja Kay Kohlmeyer arvelee edelleen, että Aleppossa temppelin restauroineen nk. Palistinin kuninkaan Taitan kädenjälki näkyy myös Ain Darassa, erityisesti tuon yksinäisen porttileijonan hahmossa. Tällä kaikella on se merkitys, että Taita ja hänen Aleppoon teettämänsä reliefit ja piirtokirjoitukset löydettiin vasta aika äskettäin ja hänen aikakautensa ajoitetaan tällä hetkellä n. 1000-luvun alkupuolelle eli aikakauteen josta meillä on muutoin hyvin vähän mitään tietoa koko Syyrian ja laajemmin Levantin alueella. Aikakautta on pitkään kutsuttu tutkimuskirjallisuudessa "pimeiksi vuosisadoiksi". Nyt kun tähän aikakauteen alkoi vihdoin tulla enemmän valoa, on temppelinraunioista noin 60 % tuhoutunut sodan melskeessä. Cellan reliefit ja pienemmät fragmentit kuljetettiin tosin jo aikaisemmin Aleppon arkeologiseen museoon, mutta museon kokoelmien kohtalosta ei ole toistaiseksi ainakaan minulla tarkempaa tietoa.

Surun lisäksi olen ollut hienoisen järkyttynyt siitä, miten sekä "tavalliset" somettajat että esim. kansainväliset tiedotusvälineet ovat kritiikittä ja ilman tutkimuksia leimanneet Turkin valtion armeijan vahinkojen aiheuttajaksi. Uutisen lähteenä on Syyriassa sotiva YPG eli aluetta hallussaan pitävät kurdit, joita vastaan turkkilaiset ovat hyökänneet viimeisten päivien aikana. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki Syyrian kriisin osapuolet syyttävät helposti toisiaan ja että mahdollisia syyllisiä on monia muitakin tahoja, joko ne tahot joilla on kapasiteettia ampua suuria räjähteitä maasta ja/tai pudottaa pommeja ilmasta. Jokaisen, joka ei ollut paikan päällä silminnäkijänä on syytä suhtautua syytöksiin terveellä varauksella, usein totuus voi jälkitarkastelussa olla jotain muuta. Tähän hetkeen mennessä en ole kyennyt löytämään internetistä mitään sellaista tietoa mikä olisi vahvistanut turkkilaisten osuuden tähän tuhoon, vaikka en heitä tekijöinä sulje millään tavalla pois. Toivoisin, että  UNESCOn kulttuuriperintöviranomaiset pyrkisivät lähettämään paikalle puolueettomat tutkijat selvittämään mitä todella on tapahtunut. Muutoin täyttä selvyyttä asiaan tuskin saadaan. Toivon myös, että "syyllinen" saadaan vastuuseen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioittamisesta. Ei voi olla, että kansainvälinen yhteisö jälleen kerran katsoo vierestä kun kulttuuriperintöä tuhotaan ja antaa esimerkin tekijöille, ettei tästä ole heille mitään oikeudellisia tai muitakaan seurauksia. Siitä huolimatta, että esim Syyria ja Turkki ovat molemmat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet ns. Haagin 1954 sopimuksen kulttuuriperinnön suojelusta.


Suhtaudun varauksella turkkilaisten osuuteen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioitumisessa senkin vuoksi, että turkkilaiset kokevat itsensä ainakin heettiläisten poliittisiksi ja henkisiksi  jos eivät ihan geneettisiksi jälkeläisiksi. Hetitologia on turkkilaisille kansallinen tiede ja heettiläisten muinaisella sydänmaalla on mm. heidän nimeään kantava yliopisto. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että turkkilaiset olisivat pommittaneet temppeliä, joka on heidän silmissään eräänlainen heettliläisten hegemonian monumentti pohjoisessa Syyriassa. Monet turkkilaiset kokevat sen "omaksi" muinaiskohteekseen siitäkin huolimatta, että paikallisilla kurdeilla taitaa olla Ain Daraan yhtälailla likeinen suhde.

Minusta tämä kaikki on perin murheellista. Ovathan Turkki ja Syyria molemmat henkisiä kotimaitani, molemmissa maissa on niin monta nurkkaa, joissa olen tuntenut oloni kotoisaksi. Tänään olen näiden kuvien myötä palannut kevääseen 2004, jolloin Helsingin yliopiston opiskelijoiden kanssa kiersin Syyriaa ja nautin usean tunnin ajan Ain Daran ihmeistä. Sydämeni vuotaa jälleen kerran verta. Olisitte ihmisiksi ja suojelisitte näitä ainutlaatuisia kohteita...

a



lauantai 20. tammikuuta 2018

Elämän ilotarkistus


Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällätäällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).
Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan.