maanantai 18. syyskuuta 2017

Oi niitä aikoja: Stig-Björn Nyberg, Kirjatalossa

Assyriologi tienasi aikoinaan kausimyyjänä opiskelurahoja kulttuuri-instituutiossa nimeltä Akateeminen Kirjakauppa. Tämän instituution entinen työntekijä ja johtaja Stig-Björn (Nalle) Nyberg julkaisi elokuussa muistelmat Kirjatalossa Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin (Otava 2017, myös ruotsiksi Bokhuset. Människor, möten, minnen Schildts & Söderströms). Oli itsestäänselvää, että tämän kirjan tahdon lukea ja Otava lähetti siitä ystävällisesti arvostelukappaleen. Kirjan kirjoittaja, josta tässä postauksessa käytän tuttavallista kutsumanimeä Nalle on minulle siis tuttu entisen kollegan ominaisuudessa (emme koskaan olleet suorassa esimies-alainen -suhteessa, ainakaan tietääkseni). Myöhempinä vuosina olemme tavanneet jonkun kerran erilaisissa yhteyksissä ilman että Nalle välttämättä heti kasvoni nähdessään tietäisi nimeni tai sen mistä kontekstista olemme tuttuja.

Siis oikeasti: oi niitä aikoja... Nallen kirja on tärkeä, erittäin tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän itse haki ja pääsi Akateemiseen kirjakauppaan töihin 1970 ja teki kirjatalossa leijonanosan työhistoriaansa (ollen pariin otteeseen työllistyneenä muualla -- opettajana ja kirjankustantajana). Hän oli erittäin tärkeä osa instituutiota ja hänen panoksensa täten merkittävä kulttuuri- ja tieteenhistoriamme usealla vuosikymmenellä. Jos voisin toivoa jonkun toisen "AKAlaisen" muistelmia, se olisi ehdottomasti kirjakaupan 1980-1990 johtajan Jorma Kaimion. Nalle tulee hyvänä kakkosena ja saamme olla hänelle oikeasti kiitollisia tästä teoksesta. Eino. E. (Nenno) Suolahden persoona on viime aikoina alkanut kovasti kiinnostamaan, mutta hänestä en tiedä vielä tarpeeksi. 
Nalle sitoo oman elämäntarinansa taitavasti kirjakaupan historiaan. Henkilökohtaiset kokemukset limittyvät liikkeen viralliseen tarinaan -- hän tekee myös lyhyen mutta  tuikitarpeellisen katsauksen Akateemisen Kirjakaupan syntyyn 1800-luvun lopussa. Mikä ajatus ja/tai aate oli perustajien takana?
Akateeminen Kirjakauppa perustettiin toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana (s. 16). Suomalaiskansallinen merkitsi silloin ja on merkinnyt varmasti tähän päivään asti kuitenkin vahvaa kaksikielisyyttä: jos äidinkieli oli suomi, oli osattava riittävästi ruotsia ja suurin osa myyjien esimiehistä olivat suomenruotsalaisia. Kun syksyllä 1985 minusta tuli noin vuoden ajaksi kausimyyjän sijaan vakituinen osa-aikainen myyjä, pääsin Stockmannin kielikokeeseen (joka merkitsi huomattavaa korotusta tuntipalkkaan, esim. silkasta valmiudesta puhua asiakkaiden kanssa saksaa tai vielä harvinaisempaa ranskaa), ruotsin kielen kokeessa ei tarvinnut käydä. Viiden prosentin palkankorotukseen riitti osastopäällikön lausunto siitä osasitko palvella asiakkaita ruotsiksi vai et. Monen muun asian ohella olen suuresti kiitollinen vuosistani tässä kaksikielisessä työyhteisössä. Ilman suomalaiskansallista kaksikielistä aatetta olisin henkisesti hyvin paljon köyhempi ihminen. 

Kuvatessaan Akateemisen Kirjakaupan työyhteisöä Nalle kertoo osuvasti siitä, kuinka paljon siellä oli korkeakouluopiskelijoita töissä. Hän myös mainitsee joitakin nimiä, jotka sittemmin ovat niittäneet mainetta kuka milläkin saralla. Akateeminen tosiaan oli yliopistoväen kirjakauppa monessa mielessä. Professorit, dosentit ja muu opetusväki kävi siellä ostoksilla ja useilla oli vielä 1980-luvulla kymmeniä ulkomaisia kirjatilauksia vetämässä, oma isäni Jussi Aro (1928-1983) ei tämän suhteen ollut mikään poikkeus. Edelleen suurin osa kirjakaupassa etenkin kesätöissä ja osa-aikamyyjinä toimineet opiskelijat olivat professorien tai muun tiede- ja kulttuuriväen lapsia. Tämän suhteen en itse ollut poikkeus. Kun isäni keväällä 1983 äkillisesti kuoli, oli hänen oppilaidensa kanssa puhetta siitä, että olin jo aikaisemmin samana vuonna hakenut seuraavaksi kesäksi töihin kirjakauppaan. Koska olin tuolloin vielä alaikäinen, olivat mahdollisuuteni saada töitä kutakuinkin pienet. Voin tässä reilusti tunnustaa päässeeni alun perin sisään suhteilla, mutta toisaalla uskon, ettei minua olisi huolittu vuosittain takaisin töihin jos en oikeasti olisi kunnostautunut kelpo työntekijänä. Se mikä Nallen muisteloista ei kenties käy aivan selkeästi ilmi on se, mikä merkitys Akateemisella oli opiskelijoille mielekkäänä työpaikkana. Siellä tienattiin opiskelurahoja ja ilman tätä työpaikkaa monen valmistuminen olisi ollut hitaampaa tai kyseenalaista. Toki osa opiskelijoista ei valmistunut vaan jäi kirjataloon töihin. Siitä huolimatta vaikutus varsinkin Helsingin yliopiston opiskelijoiden elämässä oli suuri. Minulle myyntityö toimi myös opintoihin motivoivasti: jokasyksyisen työrupeaman jälkeen puhkuin intoa jatkaa tutkintoon saakka, koska siitä huolimatta että työ ja työyhteisö olivat mukavia, tiesin että tahdoin edetä jonnekkin "korkeammalle". 

Akateemisessa aikoinaan työskennelleestä oli edelleen mielenkiintoista lukea miten Nalle luonnehtii monia persoonia, jotka minäkin opin tuntemaan ja joiden kanssa tein myös työtä. Osaa hän kehuu jopa vuolaasti. Jos kirjakauppa oli (kuten takakannessa luonnehditaan) suksee, Euroopan suurimpia ja parhaiten hoidettuja, kirjallisuutta oli yli 20 kielellä, 140 000 nimikettä ja miljoona kirjaa ja se nimenomaan 1980-luvulla kasvatti liikevaihtoaan ja oli myös voitollinen bisnes, näyttää se olleen hänen mielestään pitkälti Kaimion ansiota. Kaimion ja Nallen yhteistyö näyttääkin sujuneen kohtalaisen hyvin. Kaikkia muita ja monia yhä elävien kirjoissa olevia Nalle ei sen sijaan kohtele ihan niin silkkihansikkain ja on mahdollista, että joitain muita hän rankaisee damnatio memoriaen muodossa eli jättää heidät kokonaan mainitsematta. Nalle kyllä pyytää anteeksi sitä, jos joku etsii tekstistä turhaan omaa nimeään ja kirja on omistettu kaikille kirjakaupan entisille ja nykyisille työntekijöille ja asiakkaille, mutta siitä huolimatta kirjoittaja on tehnyt selkeän valinnan sen suhteen kuinka paljon käyttää rivejä työyhteisössä vaikuttaneiden ihmisten ja tapahtumien kuvaamiseen ja toisaalla taas esimerkiksi kirjatalossa vierailleiden kuuluisuuksien ja ylipäätään merkkihenkilöiden namedropping-maiseen esillenostamiseen. Toisinaan teksti ei tämän vuoksi ole omasta mielestäni kovinkaan vetävää luettavaa vaikka ymmärrän, että toisille lukijoille se on juurikin kirjan parasta antia. Ja ovathan kaikki Kohtaamispaikalla nähdyt maailmankuuluisuudet ehdottomasti yksi tärkeä aines siinä reseptissä mikä on tehnyt Akateemisesta niin erityisen. Mutta kun esimerkiksi kirjailija Bo Carpelan on lapsuuteni Leppäkertuntien naapuri ja olen elämäni ajan tiennyt kuinka kiltti ja sympaattinen hän oli, en oikein jaksanut innostua Nallen omista kokemuksista.

Voisin käydä Nallen muistelmat sivu sivulta lävitse ja kommentoida monenmoisia asioita. Voisin ennen kaikkea verrata hänen kertomiaan tarinoita omiin muistoihini ja tarinoihini kirjatalosta. Luettuani kirjan tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa omat muistelmani, olenhan kokenut esimerkiksi sen mistä Nallekin kirjoittaa, nimittäin romanssin kollegan kanssa (joka johti jopa kihlaukseen). Voisin kirjoittaa hieman toisen version Jouni Haanpäästä (jolle lähtöni saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa oli syy tehdä seksistisiä kommentteja. Onneksi opinnot Saksassa ilmeisesti oikeuttivat "ylennykseen" paperiosastolta kielitieteeseen ja koulukirjoihin...).  Voisin kertoa työajalla suoritetusta suullisesta kurssitentistä johtajan työhuoneessa ja monta muuta anekdoottia. Olisi hienoa jos Nallen kirja antaisi kimmokkeen muillekin Akateemisessa työskennelleille kirjoittamaan samasta aiheesta. Kirjakauppa oli ainutlaatuinen ja se oli kulttuuri-instituutio ja siksi se ansaitsee kaiken siihen liittyvän muistitiedon dokumentoinnin, etenkin mitä tulee Kaimion 1980-luvun kulta-aikaan.

Tilaa ei kuitenkaan ole kuin kahteen lyhyeen kommenttiin. Ensimmäinen koskee sitä miten kirjoja tulee markkinoida myymälässä. Nalle muistaa libristiopinnoistaan ainakin yhden "opin", joka hänen mielestään on väärä: Asiakasta ei saa häiritä. Hänen täytyy rauhassa saada tutustua kirjoihin, sillä muuten hän voi närkästyä ja mennä toiseen kirjakauppaan (s. 43). Omasta mielestäni Nallen käsitys on täysin väärä ja koska suurin osa myyjistä Akateemisessa jätti  (ja jättää edelleen) asiakkaan rauhassa haahuilemaan hyllyjen väliin ja palvelee asiakasta ainoastaan silloin kun hän tulee kysymään apua tai maksamaan ostoksensa, on kirjatalossa yhä miellyttävää asioida, tehdä löytöjä ja myös hankintoja. Kuulun niihin introvertteihin kirjoja rakastaviin ihmisiin, jotka ovat myös niin ujoja, että pelästyvät jos myyjät alkavat tuputtamaan milloin mitäkin. Haluan nimenomaan, että minut jätetään rauhaan. Jos myyjä lähestyy uhkaavasti, pakenen pois enkä osta mitään. Ja tiedän etten ole näine käytöstapoineni yksin. Tästä samaisesta syystä en mene nykyään Suomalaiseen Kirjakauppaan kuin pakosta, siellä myyjät käyttäytyvät äärimmäisen häiritsevästi ja kaikkein kauhistuttavinta on se kaikki krääsä mitä he epätoivoisesti yrittävät kassalla tyrkyttää.

Toinen kommentti liittyy Nallen teoriaan siitä mitkä syyt johtivat Akateemisen Kirjakaupan rappioon.
Osasyynä oli aivan varmasti se, että Stockmann halusi integroida ennen niin itsenäisesti ja omilla säännöillään toimineen kirjakaupan niinkuin hän asiaa esittää. Kun oston ja myynnin saumaton yhteistyö torpedoitiin eikä ymmärretty rekrytoida riittävästi jouluapulaisia, vedettiin menestystarinalta matto rumasti alta. Paha, miltei ratkaiseva virhe tehtiin kuitenkin jo hieman aikaisemmin, silloin kun Jorma Kaimion työn jatkajaksi ei palkattu uutta nuorta lupausta tiede- ja/tai kulttuurimaailmasta. Iso osa kirjatalon imagoa muodostui siitä, että johtajana oli kulttuuripersoona. Doris Stockmannilla oli johtajana monia erinomaisia avuja (muistan ihailleeni mm. hänen taitojaan paketoida kirja lahjakääreeseen nopeasti ja kauniisti!!), mutta hän ei ollut filosofian tohtori eikä säteillyt akateemisen kultivoitunutta auraa ympärilleen. Kysyä tosin voi, olisiko jokin uusi kulttuuripersoona kyennyt laittamaan riittävän tiukasti kampoihin Stockmannin isokenkäisille. Ja kun Nalle itse astui remmiin, oli peli jo ilmeisesti menetetty. Ja ilman johtajaa homma ei toiminut enää lainkaan. Loppu on sitä katkeraa historiaa, jonka me kaikki tiedämme.
Suosittelen Nallen tarinaa kirjatalosta kaikille kirjan ystäville. Kirjojen myyminen ei ole helppoa ja 2000-luvulla kirja-ala kokonaisuudessaan kamppailee aivan toisten haasteiden kanssa kuin aikaisemmin. Vaikenen verkkomyynnistä ja e-kirjoista, niistä on myös paljon kiinnostavaa Nallen muistelmissa.

Käyn, kuten myös Nalle, yhä vähintään viikottain Akateemisessa Kirjakaupassa, siitäkin huolimatta, että usein tekee kipeää nähdä varjoksi supistunut kirjavalikoima. Yhä ostan kirjoja sieltä, etenkin ulkomaisia pokkareita (enkä tilaa niitä jostain nettikaupasta...). Cafe Aalto on entisellään ja se lämmittää sydäntä, siellä istun lähes aina taloon astuessani.

Olen kiitollinen Akateemiselle Kirjakaupalle, kulttuuri-instituutiolle, kaikille ihanille kollegoille & esimiehille. Oli hienoa olla mukana, edes vajaan kymmenen vuoden aikana, edes osa-aikaisena, edes kausimyyjänä.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Turkkilaisia (sekä suomalaisia) kirjakauppoja ja professorin juhlakirja

Assyriologi on ollut jo viikon Suomessa ja runsaasti viileämmät lämpötilat aiheuttaneet lievää flunssaa sekä akuuttia kaipuuta takaisin Turkin lämpöön. Syysloma perheen kanssa Ateenaan on kuitenkin varattu, joten enköhän kestä tämän runsaan kuukauden seuraavaa matkaa odotellessa. Viimeisellä viikolla Istanbulissa vietin paljon aikaa kirjakaupoissa, niistä haluan kertoa pari sanaa.

Neljä viikkoa kestäneellä matkallani ostin kenties tavallista enemmän kirjoja. Kaikki ostamani tai lahjaksi saamani kirjat eivät ole kuvassa, koska yksi opiskelijani otti niistä kuljetettavakseen pari eivätkä nuo pari opusta ole vielä päässeet kotiini asti. Yksi nide on tyhjä muistikirja (toinen ostamani muistikirja ei ole puolestaan kuvassa). Tällaisten kirjamäärien raahaaminen ilman lisäkustannuksia ei olisi mahdollista ellei Turkish Airlines sallisi ulkomaan lennoilleen 30kg matkatavaraa ruumaan (eikä ole turhan tarkka käsimatkatavaroiden määrästä tai painosta).Tutkija ja kirjahullu arvostaa tällaista lentoyhtiötä suuresti!

Myönnän että tällä kertaa kirjojen ostamisessa ei ollut juurikaan itsehillintää. Tämä johtui suurimmaksi osaksi kahdesta syystä, sen lisäksi että satun rakastamaan kirjoja hyvin paljon. ja sen lisäksi, että tarvitsen niistä monia tutkimuksissani enkä voi lainata niitä yliopistoni kirjastoista. Ensimmäinen syy on hieman banaali: Turkin liiran vaihtokurssi on nyt niin edullinen, että kirjat tuntuivat älyttömän halvoilta. Toinen syy on se, että etenkin Istanbulissa länsimaisten turistien kato näkyy ja tuntuu kaikkialla. Idästä päin tulevat matkailijat eivät ole kiinnostuneita etenkin Beyoğlun
lukuisista antikvaarisista - ja muista kirjakaupoista ja tämä vaikuttaa suoraan näiden bibliofiilisten yrittäjien elinkeinoon. Missään kaupassa en oikein voinut käydä ostamatta edes yhtä kirjaa. 

Jo neljännesvuosisadan ajan yksi istanbulilaisista kirjakauppasuosikeistani on ollut kävelykatu Istiklal Caddesilla sijaitseva Deniz Kitabevi. Enimmäkseen antikvaarisia ihanuuksia, mutta myös vanhoja karttoja, painokuvia ja muuta parafernaaliaa. Viivyn siellä aina pitkään, en tohtisi lähteä pois ihanan tunnelman vuoksi (joka on samanlainen kuin monissa vastaavissa roomalaisliikkeissä).

Muinaistutkijan paratiisi on samalla alueella sijaitseva Homer Kitabevi. Siellä on pakahduttavan laaja valikoima antiikintutkimusta, ei ainoastaan Anatolian aluetta koskevaa. Etenkin tämä kauppa on sellainen kulttuuri-instituutio, jollaista Suomesta ei enää löydy. Toivon kaikille istanbulilaisille kirjakauppiaille menestystä vaikeista ajoista huolimatta ja toivon, että voin taas pian palata Kaupunkiin tekemään niissä lisää kirjaostoksia.

Istanbulissa veti tämä kirjakauppojen tarjota tällä kertaa todella hiljaiseksi. Suomi on mukamas sivistysvaltio, mutta jo kesällä havahduin siihen karuun todellisuuteen, että esimerkiksi yliopistokaupunki Oulussa ei ole yhtään ainoaa, akateemisesta näkökulmasta katsottuna, kunnon kirjakauppaa. Missä oululaiset opiskelijat käyvät haahuilemassa, inspiroitumassa, ostamassa kirjoja? Muistelin omia opiskeluaikojani Tübingenissä, missä käsikirjoja, johdatuksia arkeologiaan -- Reclamin keltaista sarjaa antiikin tekstejä jne. jne. oli saatavilla useammassa kaupassa. Monet nuoret ovat oppineet varmaankin tilaamaan kirjansa internetistä, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että samaa inspiroitumista voisi tapahtua klikkaamalla kirjan kuva virtuaaliseen ostoskoriin kuin jos opusta pääsee kaupassa selaamaan.

Helsingissä on sentään Tiedekirja ja Gaudeamus. Meillä OLI myös aikoinaan Akateeminen Kirjakauppa, jossa opiskeluaikoina ansaitsin myös elantoani ja jossa opin paljon siitä miten kirjakauppa parhaimmillaan toimii myös kulttuuri-instituutiona. Akateemisen romahduksesta kertoo Nalle Nyberg muistelmissaan Kirjatalossa (Otava 2017). Olen pyytänyt tästä kirjasta itselleni arvostelukappaleen ja tulen siitä postaamaan kunhan saan kirjan ja saan sen luettua.

Kirjoilta ei voinut välttyä eilenkään: ystävämme professori Laura Kolbe täytti 60 vuotta ja hänen oppilaansa laativat hänelle juhlakirjan, jonka toteutumisessa muut saivat sitten olla maksavana osapuolena (ja näinhän sen kuuluu mennäkin). Lauran oma opettaja Matti Klinge oli myös paikalla seminaarissa ja juhlakirjan julkistamisessa. Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa väreili hieno, usean sukupolven humanistinen, akateeminen ja voisi jopa sanoa yläluokkainen tunnelma. 

Vihdoin sain myös hankittua Lauran äidistään julkaiseman kirjan. Sekin on nyt lukulistalla ja siitäkin tulen lähiaikoina postaamaan.

perjantai 18. elokuuta 2017

Turkissa

Assyriologi on viettänyt jo kaksi viikkoa Turkissa. Ennen matkaa postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä ja erityisesti sen oheiskirjasta, arvaamatta että siitä syntyisi niin paljon keskustelua ja etenkin arvaamatta kuvani päätyvän postauksen johdosta esim. MV-lehden sivulle. Postaus poiki myös kaikennäköisiä kyselyitä. Yksi toivoi, esimerkiksi, että kirjoittaisin arvion erään tuntemani henkilön Syyriaa käsittelevästä kirjasta, mihin minun oli helppo vastata kieltävästi -- en kommentoi modernin Lähi-idän politiikkaa edes kirja-arvoiden muodossa. Toinen oli saanut vinkin, että tämä erään taidekriitikon "taidemaailman ulkopuoliseksi" tituleeraama nainen kuitenkin tykkää Sakkisen töistä ja kuulemma ostaa taidetta, tarjosi siis taidetta ostettavaksi... Taidemaailman ulkopuolinen? Teen tutkimusta muinaisen Lähi-idän taiteesta ja kotini muistuttaa tällä hetkellä huomattavasti antikvaarista kirja- ja taidevarastoa, silti ostan lisää kirjoja ja taidettakin. Mutta nyt kun olen täällä Turkissa, tuntuvat parin viikon takaiset tapahtumat hyvin kaukaisilta ja jotenkin irrelevanteilta.

Matkani alussa palasin eräällä tavalla juurilleni, Keski-Turkkiin, jonka varhaista rautakautta tutkin aikoinaan (kauan sitten) väitöskirjassani. Kayserin kupeessa sijaitseva Kültepen rauniokumpu on ehdokkaana UNESCOn maailmanperintökohteeksi ja siellä pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa verkostoiduin lisää ja sain paljon uutta tietoa ja näkökulmaa alueen tutkimuksen nykytilaan. Paikka ei ole ainoastaan tutkimuksellisesti merkittävä vaan myös minua henkilökohtaisesti puhutteleva, jopa romanttinen. Sateenkaaria seurasi ukkoskuuro, säänjumala Tarhunza kunnioitti meitä läsnäolollaan.


Kokouksen päätyttyä sain olla kaivaustalon vieraana vielä muutaman päivän ajan. Tein omia tutkimuksiani mutta haahuilin rauniokummulla ja pääsin vierestä seuraamaan kun varhaisen metallurgian tutkimuksessa tehtiin todennäköisesti historiaa. Alla olevan kuvan ruukunsirpaleet näyttävät vaatimattomilta, mutta kuvastavat hyvin sitä, että tärkeät löydöt eivät aina ole esteettisesti näyttäviä.

Kaivausten johtaja lle erityiskiitokset kaikesta avusta ja ystävällisyydestä!
Kayserin, Kültepen ja erinäisten muiden paikkojen jälkeen olen viettänyt viimeiset päiväni Gaziantepessä ja sen ympäristössä. Pari museota, jotka viime vuonna olivat vielä kiinni, ovat nyt auki, muutin hieman matkasuunnitelmianikin sen vuoksi.
Kuvaähkyni on pahentunut entisestään... Ideoita tulvii jatkuvasti, sekä tieteellisiä että muita. Tämä maa, sen muinaisuus ja nykyisyys ovat valtava inspiraation lähde minulle.

Turkin nykyisyydessä minulle tärkeintä on ihmiset. Ihmisten ystävällisyys vie minulta jalat alta. Ja kun vielä rakastan kulkea näillä vanhoilla kujilla, kuunnella taloista ja pihoista kantautuvia elämän ääniä, unelmoin omasta talosta. Täällä. Jossain.

Suosittelen kaikille vierailua tänne. Joka puolella maailmassa on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän turvatonta (juuri sain viestin, että Turussa asuva sisareni perheineen on säästynyt tämänpäiväiseltä iskulta), tänne ei kannata jättää tulematta turvallisuuspelkojen vuoksi. Löydä omat hurmaavat paikkasi ja tunnelmasi. Ja ennen kaikkea ihmiset. 

Suihkulähde ystävän omistamassa talossa muistutti talosta Damaskoksessa. Syvä ikävä kouraisi jälleen.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kun provosointi epäonnistuu: Riiko Sakkinen, Rajat kiinni

Kesälomamatkan alkaessa kävimme jälleen Mäntässä ammentamassa Serlachius-museoiden näyttelytarjonnasta. Heinäkuussa Joenniemessä näkemisen ja ihailemisen arvoista ovat myös puutarhan pionit -- ne ovat hurmaavia!
Tänä vuonna vietin eniten aikaa Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelyssä. Tähän alkuun on todettava, että Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen, joka on myös kirjoittanut tekstin samannimiseen, näyttelyn täydennykseksi tehtyyn kirjaan (Parvs 2017), on tuttavani -- itse kirjan minulle osti kuitenkin puolisoni kun se näyttelykokemuksen jälkeen museokaupassa selattuna osoittautui mielenkiintoiseksi. Sakkista en sen sijaan ole koskaan tavannut.

Näyttely itsessään oli kokemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja osittain antoisakin. Pakolaiskriisi on ajankohtainen ja tekotapa mielenkiintoinen: taiteilija ja kuraattori tekivät kaksi matkaa Eurooppassa, kävivät tai yrittivät käydä eri rajoilla, joita pakolaiset yrittävät ylittää. He kävivät tai yrittävät käydä myös pakolaisleireillä, jotka ovat rajojen välissä -- paikoissa, joissa ihmiset ovat liminaalitilassa, osa jämähtänyt niihin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Sakkinen kerää hotellien logoilla varustettuja kirjepaperiliuskoja ja tekee niiden pohjalle teoksiaan -- papyrofiilinä ihmisenä erityisesti tämä kiehtoo minua valtavasti.
 
Mikä on Sakkisen sanoma? Hänen mielestään on turha huutaa, että rajat Eurooppaan tulisi sulkea, ne ovat jo kiinni. Tämä on totta. Sakkinen haluaa myös kiinnittää huomion siihen, että ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole käytännössä enää voimassa (s. 7). Tämäkin on niin totta. Me täällä Suomessa elämme turvassa piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja nautimme privilegioista, joita Eurooppaan pyrkivillä ei ole. Tosin kumpikaan toteamus -- että rajat ovat kiinni tai että ihmisoikeuksien julistus ei ole voimassa -- eivät ole osa nykyhetken kehitystä, toisin kuin Sakkinen väittää. Muureja ja aitoja on ollut ennenkin, mutta Sakkinen nuorena ihmisenä ei osaa sitä oikein hahmottaa kun taas ihmisoikeudet ovat toteutuneet niiden julistuspäivästä (1948) lähtien vain paperilla. Sakkisen toiveuni on maailma jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat valita vapaasti asuinpaikkansa. Hän haluaa maailman, jossa ihmisillä on oikeus muuttaa, mutta ennen kaikkea olla muuttamatta. Näihin on hyvin helppo yhtyä, kuten myös siihen että kenenkään ei tarvitsisi lähteä kotoaan sodan, väkivallan, vainon tai köyhyyden takia (s. 7). 

Mutta, mutta. Kun näyttelyn töitä ja kirjan tekstiä tarkastelee kokonaisuutena, törmää erikoiseen kontrastiin. Kirjan teksti sinänsä on hyvä, Sivonen kirjoittaa sujuvasti ja matkakuvaus on yksin "matkakirjana" monin tavoin arvokas dokumentaatio monesta asiasta kuten Euroopan rajojen nykytilasta, mentaalisista maisemista ja yhden taidenäyttelyn synnystä. Tekstiä voi myös lukea omana itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena, koska siinä ei ole pyritty minkäänlaiseen objektiivisuuteen ja se kaikessa dokumentatiivisuudessaan on silti vahvasti henkilökohtainen kertomus Sivosen ystävyydestä Sakkisen kanssa. (Jossain vaiheessa tosin kyllästyin lukemaan yksityiskohtaiset raportit jokaisesta juomasta ja ruoka-annoksesta, jonka herrat matkan aikana nauttivat. Uskon sen olevan tietoisesti valittu ilmaisukeino). Kontrasti syntyy siitä, että näyttelyn sanoma ja taiteilijan kirjassa esille tulevat ajatukset ovat mielestäni ainakin osittain vahvassa ristiriidassa keskenään. Sakkinen on tekopyhä. Tekopyhyys vesittää näyttelyn vahvaksi tarkoitetun sanoman.

Jos Sakkinen koskaan lukee tätä postausta, hihkuu hän tässä kohtaa tekstiä todennäköisesti riemusta. Sakkinen kokee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja hänen päämääränsä on provosoida ja ärsyttää ja tekopyhän leima saattaa olla hänen märkä päiväunensa. Sivonen kirjoittaakin Sakkisesta ja heidän matkan aikana käymistään väittelyistä: 

Riikoa ei haittaa, vaikka jokin hänen oma väitteensä sattuisi keskustelun lainehtiessa olemaan ristiriidassa hänen aiempien väitteidensä kanssa. Hän ei hae mukavia kompromisseja eikä aina loogisia lopputuloksiakaan. Tärkeintä on sohia itsestäänselvyydet ja puolivillaiset totuudet säälittä riekaleiksi (s. 107-108).

Tässä tekopyhyydessä ei kuitenkaan ole kysymys mukavasta kompromissista tai puolivillaisesta totuudesta vaan siitä, että jos taiteilija vain silkasta provosoinnin ilosta vaihtaa näkemystään ja mielipidettään, muodostuu taiteestakin epäjohdonmukainen ja epäuskottava sotku. En kirjaa lukiessani provosoitunut lainkaan vaan ennemminkin naurahtelin provosointiyritysten onnahteluille. Sivosen kuvaamien keskustelunaiheiden ristiriitaisuuksien runsaudesta poimin itselleni kaikkein läheisimmän: Syyrian.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Sakkinen tahtoo ihmisten uskovan, että hän ei näe Syyrian nykyhallintoa verisenä diktatuurina tai vaikuttavana osasyynä miljooniin syyrialaispakolaisiin ja syyttää tällaista näkökantaa esittänyttä Sivosta länsimaisen median valheiden levittäjäksi (s. 95). Tämäkin on varmaan hänen ehtaa tavaramerkkiään eli provosointia -- kun länsimaat kilvan nimittävät Syyrian presidenttiä julmaksi lapsenmurhaajaksi, Sakkinen heittää harkinneensa lähtöä Syyrian sisällissotaan puolustamaan Bashar al-Assadin hallintoa eli siis vaikuttamaan osaltaan viattomien siviilien pakoon pois taisteluiden alta (s. 84). Vaikka Sivonen itse on vaikuttunut Sakkisen perehtyneisyydestä aiheidensa taustoihin -- en tunne ketään muuta taiteilijaa, joka tekisi taiteellisen työnsä taustalla niin paljon tutkimuksellista työtä. Hän lukee jatkuvasti ja tietää useimmista asioista häkellyttävän paljon. Häneltä oppii jatkuvasti jotain (s. 159) -- niin Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat. Hän näki Damaskoksessa seinä seinää vasten rakennettuja kristittyjen kirkkoja ja muslimien moskeijoita. Eri uskontokunnat ja poliittiset puolueet elivät rinta rinnan, missään ei ole ollut niin rauhallista ja monikulttuurista yhteiseloa (s. 95). Hänen kokemuksensa Syyriasta ennen nykyistä konfliktia oli sinänsä oikea ja oma vaikutelmani vuosilta 2000-2010 on jokseenkin sama. Rauhallinen monikulttuurinen yhteiselo ei ole kuitenkaan mikään al-Assadin perheen luoma utopia, jossa kaikilla oli hyvä olla, vaan se on Syyrian kulttuurihistorian vahvin ominaispiirre, ollut olemassa jo neoliittisista ajoista asti ja voimme oikeastaan ihmetellä sitä, että nykyhallinto ei kyennyt tätä syyrialaisen kulttuurin peruspiirrettä täysin tuhoamaan. Damaskoksen kulttuuridialogi oli myös muinaisina aikoina nykyistä monimuotoisempi eikä suinkaan koskaan täysin konfliktiton-- aikoinaan vahva juutalaisyhteisö sieltä on jo ajettu pois eikä heitä enää hyväksytty auvoiseen yhteiseloon osalliseksi al-Assadienkaan aikana :). Ja Sakkisen oleskelut Syyriassa ovat olleet varsin lyhytaikaisia -- hän ei ole tai ei ole halunnut aistia sitä pelon ilmapiiriä, joka asui näennäisen, ulkomaalaisille näytetyn harmonian alla. Ja jokainen, joka on itse kokenut hallinnon salaisen poliisin "kohteliaisuuskäynnin" tietää, etteivät ne ole ainoastaan länsimaisen median omia haamuja, vaan erittäin tehokas terroria levittävä organisaatio. Myös Sakkisen syyrialaiset ystävät ovat sittemmin paenneet maasta, vaikka olisivat voineet toki jäädä Damaskoksen "paratiisiin".
Nyt tässä käänteessä painotan sitä, mistä kirjoitin jo edellisessä, Kari Hukkilan artikkelia käsittelevässä postauksessani: pyrin pysymään Syyrian konfliktin kanssa neutraalina ja puolueettomana, vaikka se toisinaan onkin vaikeaa. Ja historian tärkeyden teema korostuu Sakkisen esimerkin myötä entisestään -- jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen. Tai sitten nekin ovat vain pelkkää provosointia? Siinä tapauksessa voi esittää kysymyksen provosoinnin mielekkyydestä, jos ihmiset oikeasti uskovat kaikkien heittojen olevan Sakkisen aitoja mielipiteitä. Muinaistutkijana näen myös, kuinka tärkeää on tuntea kaukaisemman historian tapahtumat ja kehityslinjat suuremmassa perspektiivissä ja tässä toimii Syyria mainiona esimerkkinä. Mutta Sivonen kirjoittaa: Puhun Rooman valtakunnasta (= paikkana, jossa eri etniset ryhmät tai uskontokunnat olisivat yhden valtion sisällä eläneet rauhanomaisesti keskenään), mutta se on Riikolle ajallisesti liian kaukana (s. 97). Yrittäkäämme me muinaistutkijat siis tuoda Sakkisen kaltaisille nuorille tapahtumat ajallisesti lähemmäs!
Ennen kuin lopetan tämän postauksen ja lähden pakkaamaan tavaroita Turkin matkaani varten, nostan Sakkisen näyttelystä yhden työn, josta kovasti pidin: The Aleppo lists. Yhdessä aikaisemmassa postauksessani linkitin Sakkisen "listataidetta" jo muinaisessa Mesopotamiassa alkunsa saaneeseen perin inhimilliseen tapaan listata asioita, kaikkea mahdollista. Monet meistä tunnustautuvat listaihmisiksi, esimerkiksi Mia Kankimäki, ja näissä aleppolaisten nuorten listoista henkii syvä humaanius.

Nuoren tytön elämä. Elämän universaalit viisaudet. Ihmiset joita rakastat, mutta joita et voi nähdä. Kaikkialla ja kaikkina aikakausina samat.

Viisauksia ja sananlaskuja, niitä viljeltiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Ehkä Sakkinen ei olekaan niin läpeensä paha kuin tahtoo ihmisten uskovan itsestään?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kari Hukkila: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä

Assyriologi on palannut jokakesäiseltä perhelomalta pohjoisesta. Uusi matka Turkkiin on kulman takana. Kuusamon erämaan huikaisevassa kauneudessa vietetyt päivät ovat jo useamman vuoden ajan olleet minulle yhtä suurta kontrastia ja ristiriitaakin. Tiedostan vahvasti kuinka etuoikeutettu asemani tässä maailmassa on ja samalla huono omatunto kouraisee. Olen nöyränä myös sen edessä, että pakolaisen ja todella vaatimattomista oloista ponnistaneen yksinhuoltajaäidin lapsi elää tällaista materiaalista vaurautta. Ilman edes jonkinlaista perspektiiviä historiaan voisin pitää nykytilaani itsestäänselvyytenä. 

Ennen lomaa minulle tarjottiin luettavaksi verkkojulkaisu Longplayn heinäkuun artikkelia, Kari Hukkilan, Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä (Long Play 54, 2017). Artikkelissa käsitellään historiaa, kollektiivista muistia ja pakolaisten Eurooppaan tuomia rajoja -- henkisiä rajoja, jotka kulkevat Euroopan sisällä, heidän ja muun väestön välissä (s. 23). Tartuin tarjoukseen, koska sen perimmäinen aihe, historian tuntemisen tärkeys, kiinnostaa luonnollisesti kovasti. Lomamatkan alussa pistäydyimme jälleen myös Serlachius-museoissa katsomassa uusimpia juttuja, etenkin Riiko Sakkisen Rajat kiinni - näyttelyä. Hukkilan essee ja Sakkisen taide, mutta etenkin sen liitteeksi julkaistu kirja, alkoivat poikia ajatuksia nimenomaan yhdessä "nautittuina". Kuusamossa mietin ankarasti, teenkö näistä kahdesta yhden vai kaksi postausta. Päädyin kahden postauksen taktiikkaan, mutta tulen ehkä Rajat kiinni -postauksessani viittaamaan tähän Hukkilan erinomaiseen tekstiin.

Hukkilan teksti jakaantuu kahteen laajempaan aiheeseen, hänen algerialaissyntyiseen ranskalaiseen ystäväänsä sekä Syyriaan ja siellä käytävään sisällissotaan. Ytimessä on ranskalaisen historioitsijan Pierre Noran (1931-) lanseeraama käsite "jäätynyt historia". Hukkilan mukaan [k]ielikuva ilmaisee sitä, mitä tapahtuu kun side, joka yhdistää nykyhetken menneisyyteen, katkaistaan (s. 13). Itse ymmärsin sen niin, että Algerian tapauksessa suurin osa ranskalaisista ei tiedä mitä Algeriassa tapahtui ranskanvallan aikana. 

Algeriassa historia oli pantu jäihin siksi, että maa oli anastettu sen väestöltä tavalla, josta nykyään puhuttaisiin kansanmurhana (s. 14).

Tai ymmärsinkö sittenkään? Ovatko algerialaiset itse jäädyttäneet historian, koska ovat kokeneet niin kovia ranskalaisten vuoksi? Hukkila rakentaa kuviota taitavasti sitoen yhteen yleisiä historiallisia tapahtumia yksilöiden kokemuksiin, etenkin ystävänsä Hafedin kommentteihin ja näkemyksiin. Toinen ystävä oli harras muslimi aikana, jolloin suurin osa Hukkilan algerialaistuttavista olivat hyvinkin maallistuneita. Kirjoittaja kysyy oliko hän uskonnollinen sen vuoksi, että oli joutunut pienenä lapsena kokemaan sen, että ranskalaissotilas ampuu hänen äitiään suoraan päähän, heidän omassa kodissaan. Muistui mieleen libanonilainen perheystävämme 1970-luvulta. Israelilaissotilaat tappoivat hänen äitinsä ja sisarensa. Neutraali asennoituminen joutui kovalle koetukselle, mutta uskonnollisuus ei tainnut hänen kohdallaan juuri syventyä.

Tekstin "Algeria-osuus" muistutti minua, joka tutkin muinaisten aikojen historiaa, muinaisten lähi-itäläisten kollektiivista muistia ja kulttuurisia identiteettejä siitä, että olisi itsekullekin terveellistä edes silloin tällöin tarttua nuoremman historian tutkimuskirjallisuuteen. Tietoni Algeriasta ovat olemattomat, samoin henkilökohtaiset ihmissuhteeni. (Pitkään suunnilleen ainoa algerialainen, jonka olin tavannut oli nuori hoikka mies, joka joskus 1980-luvun taitteessa saapui eräs iltapäivä kotiimme vierailulle koska halusi tavata isäni. Keskustelu käytiin muistaakseni ranskaksi, koska isäni puhuma libanonilais-syyrialainen arabian puhekieli ja hänen algerialainen puhekielensä olivat kommunikaation kannalta liian kaukana toisistaan. Tuli myöhä ilta, vieras ei tehnyt merkkejä lähdöstä, kunnes myönsi, ettei hänellä ollut yöpaikkaa muualla. Äitini sijasi pedin poikiemme makuuhuoneeseen. Myöhemmin näin häntä joskus yliopistolla ja muutoin kaupungilla, oli nähtävästi saanut opiskelupaikan ja edennyt elämässään.) Kouluhistoria ei opeta meille näistä asioista oikeastaan mitään ja kuitenkin myös Algerian tapahtumat ovat yksi pala sitä tapahtumaketjua, joka on johtanut meidät nykytilanteeseen. Sanonta että emme voi ymmärtää nykypäivää jos emme tunne historiaa on erittäin kulunut. Silti siinä piilee totuuden siemen.

Syyriassa Hukkila vaikuttaa käyneen joskus 1990-luvulla, Hafez al-Assadin aikakaudella. Henkilökohtaisia kontakteja ei enää ole, siksi hän kirjoittaa 2011 lähtien riehuneesta sisällissodasta paljon yleisemmällä tasolla. Hukkilan mielestä on käsittämätöntä, että syyrialaiset ylipäätään uskalsivat ryhtyä osoittamaan mieltään. Syyria on maa, jossa hallinnon brutaalius on poikkeuksellista jopa arabimaiden mittapuulla (s. 38). Tätä minäkin ihmettelin aikoinaan ja olin kriisin puhkeamista edeltävinä vuosina ollut paljon Syyriassa, enkä ainoastaan turistina. 

Muistan 1990-luvun Syyriasta, kuinka viattomanltakin tuntuvia keskusteluja varten piti vetäytyä johonkin takahuoneeseen... (s. 38).

Tämä päti vielä 2000-luvullakin.

Hukkilan tietopohja on laaja ja artikkeli on huolellisesti viimeistelty ja hiottu -- viimeisen päälle sujuvaa ja selkeää tekstiä. Myös tiedot on tarkistettu ja sanat punnittu harkiten, mitään puolinaisia heittoja tai epätarkkuuksia en toisellakaan lukukerralla onnistunut löytämään. Silti lukijan kannattaa muistaa se, että kukaan ulkopuolinen ei voi oikeastaan ymmärtää mitä Lähi-idässä tai Algeriassa & Ranskassa tapahtuu. Voimme lukea kymmeniä ja satoja kirjoja, voimme ottaa "asioista selvää", voimme tietää satoja ja tuhansia faktoja. Tieto ei kuitenkaan korvaa sitä yhteistä kokemuspohjaa ja yhteisiä jaettuja muistoja, joka on lähi-itäläisillä, algerialaisilla ja muillakin. Ilman kollektiivista muistia ei oikeasti voi ymmärtää. Vaikka kävin 2000-2010 useita kertoja Syyriassa, hoidin siellä asioita ja minulla muinaistutkijana onkin myös kokemusta sellaisista paikoista minne modernin Lähi-idän tutkijat eivät aina jalkaudu, en väitä ymmärtäväni. Ja koska en ymmärrä, yritän parhaani pysytellä ulkopuolisena konfliktien ulkopuolella -- sekä menneisyyden että nykytapahtumien suhteen. Mutta vaikka tieto ei takaa ymmärtämystä, on historia ja historiantutkimus ihmiskunnan tärkeimpiä välineitä päästä eteenpäin. Kuten Hukkila otsikoi: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Myös oman henkilökohtaisen historian ymmärtäminen on olennaista -- tieto siitä mistä on tullut, oman suvun historialliset käännekohdat ja se, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ovat vaikuttaneet yksilön kohtaloon. Poltettiinko kotitalo, murskautuiko se pommin alle, kärrättiinkö olohuoneen sisustus Välimereen (niinkuin Hukkila kertoo vuoden 2006 Beirutista) vai vietätkö lomaasi joka kesä paikassa, jonka puolisosi muistaa jo 50 vuoden takaa ja josta on tullut yksi omien poikiesi muistin ankkuri?

Puolueettomuus ja neutraali tarkastelukulma ovat toisinaan erittäin vaikeita säilyttää, ulkopuolisuudesta huolimatta. Siitä enemmän sitten, kun postaan Riiko Sakkisen taiteesta. Kun provosointi ontuu pahasti. Hukkilan artikkelia suosittelen vahvasti ihan kaikille. Jotta historiamme ei jäätyisi.