lauantai 27. huhtikuuta 2013

Museo, Museum, Müze...

Jo viikon olen ollut taas Helsingin seudulla, ajatuksissani kuljen yhä Istanbulissa ja normaalityöpäivänä (jos minulla nyt on sellaisia) viivyn usein ajatuksissani yhdessä sen museoista, arkeologisessa,
ja ennen kaikkea sen erillisessä "muinaisorientaalisessa osassa" http://www.istanbularkeoloji.gov.tr/ancient_orient_museum .
Museo perustettiin jo ottomaanivaltakunnan aikana länsimaisten mallien mukaan ja sinne kuljetettiin löytöjä kaikkialta imperiumin alueelta, mm. Foinikian rannikolta Sidonista:

Jo ensimmäisellä Istanbulin-matkallani 1981 kävin siellä ja vaikka olenkin aina inhonnut valokuvatuksi tulemista, olen itse asiassa tänään iloinen ja onnellinen, että ukkini pakotti minut poseeraamaan tässä:
Silloin en vielä tiennyt että isäni Jussi Aro oli kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin hakenut työlupia museon nuolenpääsavitaulukokoelmaan, missä yhä odottaa työstäjäänsä suuri määrä Nippurin kaupungista peräisin olevia keskibabylonialaisia tekstejä. Ulkomaalaisille savitaulukokoelmien ovet avautuvat ylen harvoin ja vaikka isäni opettaja Armas Salonen yrittikin auttaa työlupien saamisessa eivät ne koskaan hellinneet.
Kirjasta: S.N. Kramer, In the World of Sumer, An Autobiography (1988).
Istanbulin arkeologiseen museoon menen aina uudestaan ja uudestaan. Aina löydän jotain uutta, oli se sitten vain senkin takia, että he ovat saattaneet järjestää varastojaan ja asettaa pihalle jotain uutta. Kuten esimerkiksi tämän merkillisen kiven, josta täytyy ottaa vielä selvää:

Kaikkein mieluiten kiertelen museoissa yksin. Saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Eräällä tavalla se on henkistä hiljentymistä vaikka usein mielessä alkaakin hurja ideamyrsky, jota voi yrittää purkaa aina mukana kulkevaan muistikirjaan. Toisinaan on antoisaa mennä kollegan kanssa keskustelemaan ja puhumaan, koska häneltä voi saada uusia näkökulmia erilaisiin asioihin. Tunnen aina  hienoista pelkoa koululaisryhmiä kohtaa -- he kohdistavat mielenkiintonsa ulkomaalaista, oudon näköistä ihmistä kohtaan, saattavat piirittää sinut ja pommittaa kaikilla niillä kysymyksillä mitä osaavat eri kielillä esittää. Uteliaisuus ei ole pahantahtoista, silti viidenkymmenen pienen ihmisen mielenkiinnon kohteena oleminen ei aina ole helppoa.
Tällä Istanbulin matkalla lähestyin myös aivan toisenlaista museota, yksityistä ja ei niin muinaisista koostuvaa. Orhan Pamukin Masumiyet Müzesi eli Viattomuuden museo http://www.masumiyetmuzesi.org/ on nyt vihdoin auki myös yleisölle ja löysinkin sen puolisattumalta palatessani Sultanahmetin puolelta kaupunkia takaisin Peraan. 

Orhan Pamuk rakensi museon samannimisessä romaanissaan (Viattomuuden museo, suomennos Tuula Kojo, Tammi 2010) esiintyvien esineiden mukaan tai sitten hän rakensi romaaninsa keräämiensä esineiden mukaan. Joka tapauksessa materiaalisen kulttuurin tutkijalle romaanissa on paljon viehättävää -- jokainen tavara kertoo omaa tarinaansa. Romaanissa Pamuk kertoo Kemalista: Aina kun mahdollista Kemal bey kävi Milanossa, kuten hän itse sanoi, "elääkseen" Bagatti Valsecchin museossa, joka "on yksi elämäni viidestä tärkeästä museosta!" (ennen kuolemaansa hän ehti käydä 5 723 museossa). ("1. Museot eivät ole olemassa käväisyä vaan tuntemista ja elämistä varten. 2. Kokoelma ilmentää sen asian sielua, joka tulee tuntea. 3. Ilman kokoelmaa museo ei ole museo vaan näyttelytila", olivat viimeiset muistiin merkitsemäni huomautukset.) (s. 694-695).
Koska museoissa ei siis vain käväistä, eikä minulla ollut valitettavasti tällä kertaa aikaa olla siellä koko päivää, tyydyin ihailemaan Viattomuuden museota vain ulkoapäin.
Lasken sen varaan, että palaan Istanbuliin pian ja minulla on jotain mitä voin intohimoisesti odottaa. Kaikkea ei tarvitse hotkaista yhdellä kertaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti