Eilisen RCACn workshopin jälkeen minulla oli tänään vapaapäivä. Nappasin lähtiessäni matkalukemiseksi hyllystäni, nopeasti ja kirjan sisällöstä juuri mitään muistamatta, Mika Waltarin "Lähdin Istanbuliin". Se on minulla 1954 yhteislaitoksena toisen matkakirjan "Yksinäisen miehen juna" kanssa, vanhempieni jäämistöstä peritty. Välistä löytyi 1970-luvun HKLn matkakortti kirjanmerkkinä.
Waltarin Istanbulia ei tietenkään enää ole -- jotain on silti jäljellä ja osittain hänen jäljillään tänään kävelin puolelta toiselle ja taas takaisin. Sää ei ollut kuin paikottain aurinkoinen -- siispä kuvissa on jonkinverran vanhan ajan alakuloa.
Waltari kävelee Beyoglun pääkatua, jossa "vallitsi sunnuntai-illan vilkkain tungos". Kadulla tungeksiva yleisö oli sekalaista, rosvon näköisiä miehiä siististi pukeutuneiden rinnalla (s. 330).
Istanbul suri Ghasin, Kemal Pashan, kuoleman yhdeksänvuotismuistoa. ... ja näin, miten Taksim-patsas upseeri-ja valtiomiesryhmineen Ghazi etunenässä oli koristettu puolisääreen asti mahtavin seppelein ja nauhoin. Patsas oli vaikuttavampi kuin muistin. Kohotin hattuani sen edessä, vaikka minusta myöhemmin jollakin salaperäisellä tavalla alkoi tuntua, että hänen kuolemansa yhdeksänvuotispäivän ylenmääräinen juhliminen todisti yhtä paljon kuin vilpitöntä surua myös salaista kevennystä, ettei hänen rautainen tahtonsa enää ollut häiritsemässä Turkin tyyntä elämänrytmiä. (s. 333-334.)
Waltari käy myös kuuluisassa Park-hotellissa -- samassa joka useasti esiintyy Joseph Kanonin tunnelmaltaan onnistuneessa dekkarissa Istanbul Passage. Dekkarin löysin viime vuoden elokuussa Istanbulin lentokentältä palatessani Suomeen. Park-hotellia ei kuitenkaan enää ole -- paikalle oltiin 1990-luvun alussa rakentamassa hillitöntä monikymmenkerroksista betonipilvenpiirtäjää, mutta kävi ilmi, että rakennuslupa oli saatu lahjomalla kaupungin korruptoitunut pormestari. Kun 1994 tein viereisessä Saksan Arkeologisen Instituutin kirjastossa töitä, betonikolossia purettiin ja silloinen kirjastonhoitaja valitti melusaastetta -- ensin rakennetaan ja sitten puretaan...
Waltarin ajan "modernit kivitalot" näyttävät moninpaikoin nyt tältä:
Waltari käy luonnollisesti Sultanahmetin alueella: Raitiovaunulinja nousee loivaa mäkeä ja seraljin korkeaa, sakaraharjaista ulkomuuria seuraten Sofian moskeijan viereen. Viime käynnistäni se oli muutettu moskeijasta museoksi ja jättiläismäinen melankolia lepäsi tämän mahtavam menneistyyden kuin heitteille jätetyn muistomerkin ympärillä (s. 344).
Waltarin mielestä Istanbulin maaperän jokainen kohta on historian kyllästämä: Loistavasta menneisyydestä kertoo Hippodromin keskellä maan syvyydestä kohoavalla jalustallaan obeliski... (s. 348)
Beyazitin aukion kahvila, jossa Waltari kertoo usein istuneensa oli kiinni...
Mutta Suleimanin haudalla loikoili yhä kissa.
Paljon muutakin tuli nähtyä ja koettua, niistä sitten toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti