Kaunista oli, vaikkei syksy olekaan lempivuodenaikani. Ylihuomenna on pyhäinpäivä ja tasan kahdeksan vuotta siitä kun äitini kuoli. Muistan aamun sairaalassa, hän nukkui pitkään. Viimeinen aamupuuro kylmeni ja jäi syömättä. Herättyään hän kysyi: mikä päivä tänään on? Toinen marraskuuta. Äitini oli päättänyt elää marraskuulle, jotta lapsille maksettaisiin vielä sen kuun eläkkeet. Sitkeä äiti.
Kadonneen talon villiintyneessä puutarhassa, siellä missä keväällä kukkivat narsissit, on pari vanhaa omenapuuta. Käppyräisen kiemuraiset oksat ovat nyt paljaina ja niitä peittää krumeluuriset jäkälät.
Se muistutti minua Bo Carpelanin teoksesta Blad ur höstens arkiv (Schildts 2001) ja kun pääsin takaisin kotiin, luin kirjaa. Löysin monta osuvaa yhtymäkohtaa tämän päivän mielentilaani, kuten tämän:
Längtan är vår arvedel, men till vad? Till ett lyckligt, harmoniskt liv? Till ett uppgående i ett rikt givande arbete? Till framgång? Till kärlek, att ge, att få? Till något som inte går att fånga i ord, inte med en kamera, inte med musik, eller konst, inte ens i dans? (s. 175).
Kaipaan montaa asiaa kerrallaan, kun vain voisi olla onnellinen joutsenesta jonka näki.
Ihanan kävelyretken jälkeen luin FBssä linkatun pöyristyttävän vihakirjoituksen erään lohjalaisen kaupunginvaltuutetun kotisivulla. En halua tähän laittaa linkkiä tuohon kirjoitukseen, en halua suoda tälle rouvalle edes sitä kunniaa, että mainitsisin hänet nimeltä tässä. Tuskastuin. Säälin häntä, sillä ilmiselvästi hän elää monenlaisten fobioiden keskellä. Lauantaina sytytän kynttilät vanhempieni haudalle ja tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että he osoittivat omalla käytöksellään sen, mikä elämässä on tärkeää: älä yleistä, etsi tietoa ja kohtele yksilöitä ihmisinä, eikä johonkin uskontokuntaan tai uskonnottomuuteen kuuluvina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti