lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pamuk ei petä: Kummallinen mieleni

Istanbulissa oli elämän painopiste, viha, onni, Rayiha, kaikki. (s. 576)

Assyriologi sai jo aikaisemmin keväällä, kotiin kannettuna puolison toimesta, Nobel-palkitun Orhan Pamukin (1952- ) uusimman romaanin Kummallinen mieleni (2017). Loistava ja sujuva käännös on jälleen Tuula Kojon käsialaa (osaan itse auttavasti turkkia, mutta kaunokirjallisuuden lukemiseen taitoni eivät riitä). Roomaan en kirjaa ottanut mukaani, siksi postaus tulee vasta nyt.

Olen vannoutunut Pamukin ihailija. En toukokuussa valitettavasti päässyt häntä kuuntelemaan. Ehkä jonain päivänä vielä, koska olen lukenut jokaisen hänen suomennetun kirjansa (ja pari muillakin kielillä) ja olisi mahtavaa joskus kokea hänet ihan "livenä". Ihailen Pamukia erityisesti hänen suunnattoman tarinankertojan taituruutensa ansiosta -- näen hänet osana sitä vuosituhantista jatkumoa kertomuksiin ja kertomiseen, jatkumoon, jolla on juurensa aivan varmasti jo kivikautisten ihmisten leiritulilla. Tarinat välittävät sukupolvelta toiselle ihmisyyden ydintä (rakkauden teema ja lisäksi kysymme yhä avointa ja ratkaisematonta: mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?) ja siirtävät kollektiivisen muistin osasia sydämestä sydämeen. Ilman tarinankertojia emme olisi tässä.

Toinen asia, joka Pamukissa ja Pamukin kirjallisessa tuotannossaan kiehtoo ja yhdistää on Istanbulin kaupunki. Ihastuin ja rakastuin Istanbuliin kertaheitolla jo 1981. Tässä postauksessa käytetyt kuvat ovat isoisäni Tauno Paukun ottamia, tuolta samaiselta matkalta. Kummallista mieltä mainostetaan rakkaudentunnustuksena Istanbulille. Sitä se on mitä suurimmassa määrin, kuten myös useat aikaisemmat Pamukin kotikaupunkiaan kuvaavat tekstit. Tällä kertaa Pamuk kuitenkin vaihtaa perspektiiviä syntyperäisistä, "parempiosaisista" ja ainakin osaksi hyvin koulutetuista perheistä maalta Istanbuliin saapuneiden kokemuksiin. Kaupungin väkiluvusta vain alle kolmannes on syntyperäisiä, muut jostain muualta Turkista tulleita, ja tällä hetkellä metropolin alueella asuu varmaankin liki parikymmentä miljoonaa ihmistä -- kukaan ei tiedä varmasti kuinka monta.

Pääosassa on keskianatolialaisesta kylästä järvialueelta isänsä kanssa Istanbuliin lapsena saapunut Mevlut. Pääosassa ovat myös Istanbulin kadut ja boza-juoma, jota Mevlut kaupustelee kaduilla nuoruudestaan 1970-luvulta aina nykypäivään saakka, vaikkei kaupustelua olisikaan tarvinnut elannon hankkimiseksi enää myöhemmin tehdä. Yhtälailla keskiössä on rakkaus, kuten kaikissa hyvissä tarinoissa ja kuinka Mevlut selviytyy elämästään rakastamalla. Rakkauden kohde vaihtuu, osin siksi, että Mevlutia huijataan heti kättelyssä, mutta tämän enempää en lähde paljastamaan juonen kulkua. Paitsi, että rakkaus alkaa rakkauskirjeiden kirjoittamisesta.

Kierreltyään Babıalin antikvariaattien pölyisissä varastoissa, joista lähetettiin maakuntiin kirjoja sellaisista suosikkiaiheista kuin kansanrunous, painitarinat, islam ja seksi, mitä tehdä hääyönä, Leyla ja Mecnun sekä islamilainen unienselitys, hän löysi kuusi uutta rakkauskirjeiden kirjoitusopasta ja toi ne ystävälleen. Mevlut katseli pitkään ja hartaasti näiden vanhojen kirjojen pehmeitä kansia, niiden sinisilmäisiä, ristiverisiä, punakyntisiä ja -huulisia valkohipiäisiä naisia ja kravattikaulaisia miehiä ja heidän asentojaan, jotka olivat kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista... (s. 242).

Nostan tästä liki 800-sivuisesta tiiliskivestä (joka ei tunnu romaanina kuitenkaan lainkaan liian pitkältä) vain kaksi suurempaa elementtiä (voisin kirjoittaa sarjan esseitä...).

Ensimmäinen elementti on se verraton tapa, millä Pamuk sitoo yhden perheen elämän Istanbulissa niihin urbaaniin kehitykseen ja historiallisiin tapahtumiin kaupungissa ja ympäröivässä maailmassa. Kaupunki paisuu vuosien mittaan kuin pullataikina, jokaiselle ympäryskukkulalle syntyy ensin hökkelikylä ja 1900-luvun loppupuolella ne muuttuvat kerrostalo- ja pilvenpiirtäjäviidakoiksi. Miljoonakaupunkiin voi karata ja kadota niin ettei sinua enää koskaan löydetä jos et tahdo niin. Vierailu toisella puolella kaupunkia kestää vähintään puoli päivää jos kuljet julkisilla -- tämä on jo pitkään ollut Istanbulin todellisuutta ja arkipäivää, uusista metrolinjoista huolimatta. Mevlut löytää yhä uusia katuja joita kulkea ja myydä bozaa. Istanbulilaisten ja turkkilaisten kollektiiviseen muistiin nivoutuu etenkin televisio-ohjelmat. Uutiset välittävät maailmantapahtumia -- Iranissa riehuu vallankumous -- ja toisaalla kaikki katsovat ilta-aikaan Pieni talo preerialla -sarjaa (jota itse koulutyttönä fanitin ja jota ystäväperheemme mukaan Turkissa katsoivat nimenomaan aikuiset). 

Tulin kotiin. Äiti ja Vediha katselivat televisiosta, miten Gorbatšov ja Busch vaihtoivat poskisuukkoja. (s. 431).

Istanbulia järisyttänyt maanjäristys on se, joka vaikutti kaikkiin. Taidokkaasti Pamuk luo toisaalla vuosikymmenten saattoon eräänlaisen ajattomuuden sillä, että päähenkilö Mevlut eläisi hyvin pitkään asunnossaan ilman puhelinta -- aikana jolloin käsipuhelimetkin alkavat jo erittäin yleisiä. Sellaisen Mevlut saa vasta 2000-luvun vaihteessa vaimoltaan eikä osaa sillä ensialkuun lainkaan soittaa itse, vastaanottaa vain vaimonsa puheluita. Tietokoneita ei mainita oikeastaan lainkaan. Ajattomuutta kuvastaa myös katukaupustelu: sitä on harrastettu Istanbulin kaduilla vuosituhansia ja edelleen se pitää pintansa, modernista urbanisoitumiskehityksestä huolimatta. Ikivanhat kaupungit elävät ja hengittävät ikuista elämäntyyliään, katukauppiaat edustavat jatkuvuutta. 

Toinen elementti on turkkilaiset naiset. Etenkin nuoret naiset. Heidän asemansa koulutuksen ja etenkin puolison valinnan suhteen ei ole viimeisten vuosikymmenien ajan ollut aivan yhtä tasa-arvoista ja vapaata kuin meillä täällä Suomessa. Mevlutin vanhin tytär kyllä käy lukion ja pääsee myös opiskelemaan, mutta hänen äitinsä ja tätinsä molemmat karkaavat kotoaan alle 18-vuotiaina, koska haluavat uhmata sovittuja avioliittoja, tahtovat itse päättää kenen kanssa menevät naimisiin. 
Ensin solmitaan islamilainen avioliitto, maistraatissa ei voi mennä naimisiin ennen täysi-ikäisyyttä. Entä saako paastokuukauden eli ramadanin aikaan harrastaa seksiä?

Tunnustan sen, jos se nyt ylipäänsä lasketaan synniksi, ja rakastan kovasti nättiä Mevlutiani. Ei meistä ole kenellekään harmia! Haluaisin esittää kysymyksen niille, joiden mielestä me teemme syntiä: mitä te oikein kuvittelette, että ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka ovat menneet kiireen vilkkaa naimisiin juuri ramadanin alla ja rakastelleet ensi kertaa elämässään, tekevät kotonaan niinä ramadanin loputtomina tunteina kun ihminen on muutenkin ihan pökerryksissä? (s. 301).

Romaanin naiset karkaavat ja menevät suurimmaksi osaksi hyvin aikaisin naimisiin ja saavat lapsensa hyvin nuorina. Kolmeakymmentä lähestyvä nainen, jolla on jo teini-ikäisiä lapsia, häpeää uutta raskauttaan. Aborttiin tarvittaisiin paljon paperityötä ja aviomiehen lupa. Nainen yrittää itse keskeyttää raskauden ja kuolee tehdessään niin. Myös huvin käyttö tai käyttämättömyys on jatkuvasti läsnä tekstissä, aivan kuten turkkilaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä on vahvasti ollut.

Joskus Reyhan ei tuntunut millään uskovan, että voi tosiaan olla olemassa Mevlutin kaltaisia miehiä, jotka eivät koskaan hakkaa... (s. 419). 

Arkeoloji ve Sanat -lehti (s. 129), yksi niistä kuranvärisistä koirista (s. 130), Cennetpınarin kyläkoulussa ei ollut englanti-turkki -sanakirjaa (s. 131), Atatürkin pysti (s. 188), Ennen vanhaan täällä asui kaikkein fiksuimmat ja taitavimmat kreikkalaiset ja assyrialaiset. Heidän työnsä elätti koko Istanbulin (s. 357), Joka kodissa oli jossain nurkassa hylättyjä unohdettuja ja pölyttyneitä vanhoja sanomalehtipinoja, tyhjiä pulloja ja avaamattomia laatikoita, joihin kiellettiin koskemasta ihan kuin ne olisivat olleet pyhiä esineitä (s. 389), Joskus katselin kaappien perukoilta löytämiäni kuoriin tungettuja kuitteja, lehtileikkeitä ja ilmoituksia, tyttöjen pukineita ja alusvaatteita ja vihkoihin rustattuja kirjoituksia. Joskus minusta tuntui kuin ne kirjeet ja tekstit olisi kirjoitettu minulle ja minäkin olisin niissä valokuvissa. Tai minusta tuntui kuin minä olisin vastuussa siitä, että emännän poika oli varastanut äitinsä huulipunan ja kätkenyt sen laatikkoonsa, ja minä sekä vihasin että lähenin niitä ihmisiä, jotka näin paljastivat minulle intiimejä asioitaan (s. 390), Hän rakasti ihmisiä, jotka asuivat vanhoissa rakennuksissa, jotka oli tehty hänen asuessaan yhä maalla tai ennen kuin hän oli syntynytkään... (s. 427). Tässä muutama muu esimerkki kohdista, jotka lukiessani merkitsin. Minulla olisi laittaa kuvia kuranvärisistä koirista ja Atatürkin pysteistä jne. jos läppärini kovalevy ei olisi poksahtanut muutama vuosi sitten. Suurin osa viime vuosina ottamistani Istanbul-kuvista on kadonnut.

Olen 1981 jälkeen käynyt hyvin usein Istanbulissa, asunutkin siellä parin kuukauden ajan eräänä keväänä kun aloitin jatko-opintoni. Kummallinen mieleni vei minut myös oman kummallisen mieleni syövereihin, nosti monta omakohtaista kokemusta ja muistoa syvältä sielun sopukoista, romaanissa on taikaa! Ja halu päästä jälleen kiertämään Istanbulin katuja vahvistui: elokuun lopulla olen siellä!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sydän täynnä & kesähattu Roomasta

Assyriologin piti postata Rooman leijonista. Postaan kunhan kerkeän. Kotiinpaluun jälkeinen viikko on ollu kuitenkin ylitsepursuavan täynnä kaikenlaista, ensin ylioppilasjuhlia, sitten kansainvälistä kokousta tämän projektin tiimoilta. Sydämeni on täynnä, eikä vähiten sen vuoksi, että esikoiseni täytti viikko sitten kahdeksantoista vuotta. Tänään on myöhemmin hänen juhlansa aika.

Tämä kesähattu minun on kuitenkin pakko jakaa täällä. Roomassa reittini kulkeutui ensin kahdesti iltapäivällä kirjastosta historialliseen keskustaan kulkiessani Patrizia Fabrin hattukaupan ohitse. Kahdesti myyjä kutsui minua sisälle, kahdesti kieltäydyin, vaikka hatut näyttivät aivan hurmaavilta -- mutta myös hyvin kalliilta... Olen hattuihmisiä, tosin nuorena naisena käytin hattuja paljon enemmän kuin nykyään. Nyt isoäiti-ikäisenä olen ajatellut, että voisin jälleen kantaa enemmän hattuja ja viimeisten kahden talven aikana olenkin tehnyt niin, koska otin itselleni muutaman edesmenneen anoppini päähineistä. 

Viimeisenä Rooman-päivänäni vihdoin rohkaisin itseni ja menin hattukauppaan ihan sisälle asti. Aavistukseni osoittautui todeksi -- monet hatuista olivat omalle kukkarolleni tällä hetkellä aivan liian kalliita, osittain sen vuoksi, että niitä valmistetaan vintagemateriaaleista. Jos on enemmän aikaa, he valmistavat toki mittatilaustyönä ja asiakkaan toiveen mukaisesti. Tätä on italialainen design ja käsityötaito parhaimmillaan.  Itse kauppa oli viehko, täynnä ihanuuksia. Ehdottomasti kuuma vinkki ihmisille, jotka nauttivat esteettisistä elämyksistä. Ja hatuista.

Hankin itselleni hieman edullisemman (vaikka yhä kohtuuhintavan) kesähatun. Sellaisen, jota voin pitää myös elokuussa Turkin helteissä, raunioilla ja maastossa kulkiessa. 
Arvelen käyttäväni sitä vähintään kymmenen vuotta, niin korkealaatuinen on työ ja viimeistely. 
Roomassa iso osa ostoksia on kaunis pakkaus. Vaikka joutuisitkin purkamaan hienon kassin kotiin tultuasi, koska matkustat seuraavana päivänä lentokoneessa ja matkalaukkusi on niin täynnä kirjoja, ettei tilaa vievä kassi mahdu mukaan.
Suomeenkin on nyt saapunut kesä. Sydän on täynnä. Ennen kaikkea rakkautta ja kiitollisuutta. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Roma amor

Assyriologi lähettää terveiset Roomasta. Jo puolet ajasta on vierähtänyt enkä ole saanut postaustakaan aikaiseksi. Roma amor -- kaupunki varastaa huomioni ja aikani, mutta antaa vastineeksi suurta inspiraatiota. Olen ottanut niin paljon kuvia etten tiedä mitä niistä postaisin.

Rakastan Roomaa. Roomassa vietän aikaani kirjastoissa sekä museoissa ja kaduilla. Roomassa ollessani teen harvoin mitään täysin päämäärätietoista. Kutsun toimintaani haahuiluksi. Kävelen pitempiä matkoja kuin jalkani oikeasti kestäisivät. Imen itseeni äänet, tuoksut, värit ja viime aikoina olen viihtynyt erityisesti patsaita sisältävissä museoissa.
Monet pienemmät museot ovat liki yhtä tyhjiä kuin Turkissa. Suuret turistimassat liikkuvat muualla.
Myös paperikaupassa asioiminen kuuluu vakiojuttuihin (kirjakauppojen lisäksi). Fabrianon muistikirjat ovat tällaiselle papyrofiilille vastustamattomia. 


Kymmenen päivän aikana täällä on ollut valloittavan lämmintä, tosin viikonloppuna rajujen ukkosten ryydittämänä. Silti Fendin ikkunassa näytti olevan tällainen vaatimaton kesäturkki :)

Olen myös nähnyt näiden päivien aikana monta leijonaa. Säästän ne seuraavaan postaukseen. 

Jatkan haahuilua suurella antaumuksella.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pantteri ja taiteen universumi!

Assyriologin elämä jatkuu kaoottisissa tunnelmissa vielä vajaan viikon, sitten on lähtö Roomaan. Tässä pari kuluneen viikon erityisen sykähdyttävää asiaa, molemmat liittyvät taiteeseen. 

Aikaisemmin keväällä hankin työhuoneeseeni leijonan -- Anja Karkku-Hohdin guassin, joka synnytti minussa jo kuvan perusteella "pakko saada" -tunteen. Saan joka päivä työstä voimaa ja innoitusta ja näin taide parhaimmillaan toimii. Keskiviikkona viimeisen luentoni jälkeen kävin tekemässä tuttavuutta pantterin kanssa (niinikään somessa jaetun kuvan perusteella), huikea Eliya Zweygbergin työ, joka on tässä kuussa esillä galleria 4-kuudessa. Tykästyin pantteriin kovasti. Ainoa mikä esti heti hankkimasta sitä on sen koko. Pantteri tarvitsee tilaa ja ansaitsee arvoisensa kodin, sellaisen jossa sitä ihaillaan joka ainut päivä. Sitä minulla ei tällä hetkellä ole valitettavasti antaa, vaikka aivot työstävätkin koko ajan jotain ratkaisua ongelmalle. Tämä voisi olla kissaeläinaiheisen kokoelman toinen työ. Mitenköhän tässä käy? Jos en voi hankkia pantteria, toivon että sille löytyy hyvä koti jostain muualta!

Toinen hankinta onnistui kuitenkin tällä viikolla, vaikka sitä oli valmisteltu jo noin kuukaudenpäivät. Ennen pääsiäistä huomasin Kampintorin antikvariaatissa keskellä myymälätilaa useamman kasan isoja kuvakirjoja: C.H.Beckin Universum der Kunst -sarjaa, ties kuinka monta osaa. Sydämeni pomppasi muutaman kerran. Kysyin hintaa yksittäisille osille, mutta kirjakauppias sanoi, että kirjat eivät ole (vielä) myynnissä ja että hän myisi ne (mieluiten) yhdessä. Myöhemmin samalla viikolla kuulemma olisi enemmän tietoa olisiko sarja saatavilla & paljonko hän siitä haluaisi. 

Minulla on erityinen suhde tämän sarjan yhteen osaan: hetitologipiireissä legendaarisen Hattusa-kaivajan Kurt Bittelin Die Hethiter (1976). Hän mainitsee väitöskirjani aiheen Tabalin uskoen alueen suuren potentiaaliin, kunhan vain siellä tehtäisiin kunnollisia arkeologisia kaivauksia. Tätä kirjaa minulla ei vielä ollut, Istanbulissa sitä olisi ollut saatavissa 1990-luvulla saksalais-turkkilaisessa kirjakaupassa, mutta köyhälle opiskelijalle se olisi ollut aivan liian tyyris hankinta. Monet muut sarjan yksittäiset osat, jotka minua kiinnostivat ja joita oli ollut tarjollla lukuisissa divareissa (suhteellisen korkeaan hintaan), olin ihan viime aikoinakin jättänyt hyllyyn -- näkymätön käsi esti jälleen ostamasta jotain, joka sattuisi tielleni tavalla taikka toisella myöhemmin.

Pari viikkoa sitten pyörähdin jälleen kauppaa katsomaan lojuivatko kirjat yhä lattialla. Kyllä, kiinnostus henkilöllä, joka oli sarjaa jotenkin halunnut ja jonka vuoksi kauppias ensin sanoi ettei sarja ollut myytävänä, ei ollut riittänyt ostopäätökseen asti. Ja kuka lukee nykypäivänä vielä saksankielisiä taidekirjoja? Itselleni miltei tekstejä tärkeämpiä näissä osissa on kuitenkin kuvat. Kysyin hintaa, se ei ollut mahdottoman korkea. Lykkäsin uutta käyntiä kuitenkin vielä kymmenisen päivää ja sain hieman tingittyä hinnasta. Eilen haimme taiteen universumin kotiin. Mikä onni ja autuus!

Sulaa hulluutta? Pantteri vai taiteen universumi? Olisin kiinnostunut kuulemaan kommentteja! Seuraava postaus tulee varmaankin sitten Roomasta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Sen sata lasia ja lusikkaa

Assyriologin lifestyleblogissa on ollut ylen hiljaista sitten hiljaisen viikon. Paljon tapahtuu ja luenkin kohtalaisen runsaasti, mutta päivät ovat juuri tällä hetkellä niin kuormittuneita, etten ole löytänyt rauhaa postaamiselle.
Elämä on juuri nyt monenlaista myllerrystä ja materiaalista kaaosta. Sen sata lasia, lusikkaa ja lautasta sekä muuta esineistöä, etenkin 36 laatikollista kirjoja etsivät paikkaansa kodissamme.
Puolison perimät tavaramäärät hämmentävät ja mietityttävät. Kyllähän appivanhempien luona oli saanut nähdä ja kokea keräilijäluonteiden luoman tilan, mutta esineet konkretisoituvat vasta sitten kun pahvilaatikot täyttävät olohuoneesi. Niin paljon on sellaista, josta ei voi vain hankkiutua eroon. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa, mutta tällä hetkellä ilmassa on tarinoiden kakofonia.
Myllerrystä on aiheuttanut myös se, että on joutunut tekemään tilaa tuleville tavaroille, raivaamaan tilaa omissa nurkissa. Silloin oma menneisyys räpsähtää silmille, oman äidin kodissa olleet esineet, jotka ovat yli kymmenen vuotta odottaneet "ilotarkistusta" (konmarimaista termiä käyttääkseni) ja joista osa on onneksi löytänyt nyt uuden kodin nuoremman sukupolven luona.
Ja sitten nämä omat henkilökohtaiset parafernaliat ja muistot. Pieni peltirasia, johon on säilötty kolikko ja possukeksi. En keksi enää missä, milloin tai minkä vuoksi, vaikka tässä kätkössä on vahva symbolinen lataus. Vasta parin päivän kuluttua jokin ajatuksen häivä olettaa kontekstin. 
On myös avainnippu lapsuudenkodistani. Avaimia, jotka eivät avaa enää mitään. Paitsi ovia tuhansiin tarinoihin. 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Renessanssikirja sai arvoisensa kodin sivistyksen temppelissä!


Assyriologilla on erityisen hyvä mieli. Liki 500 vuotta vanha kirja, Caius Plinius Secunduksen (23-79) Naturalis Historia,  painettu Kölnissä 1524, sai eilen arvoisensa uuden ja hyvän kodin Kansalliskirjastossa.

Kirjan tarina perheessämme alkoi näin: Lahjoittajien isä Jussi Aro (1928-1983) matkusti opettajansa Armas Salosen (1915-1981) kanssa Pariisiin assyriologikongressiin.
Kongressin jälkeen tapahtui seuraavaa:
Meillä kotona Tapiolassa kirjaa säilytettiin ihan avoimessa kirjahyllyssä ja me lapset saimme sitä myös varovasti selailla. Näin tuettiin lasten luonnollista suhdetta ja "ystävyyttä" kirjoihin, myös sellaisiin, jotka olivat vanhoja ja joiden teksti oli kirjoitettu jollain kuolleella kielellä (tässä tapauksessa latina). "Pliniuksemme" on osa henkistä kasvutarinaamme ja mentaalihistoriaamme ja se on vaikuttanut meihin varmasti monellakin tasolla. Arkeologiassa on viime aikoina sovellettu tutkimusmetodia, jossa tutkitaan esineen biografiaa eli elinkaarta -- missä kaikkialla esine on kulkenut, missä käytetty ja säilytetty, kuka sen on omistanut, millaisia uusia merkityksiä se on saanut. Vanha kirja on osa sisarusteni ja minun identiteettiä. Joku toinen omistaja ja/tai lukija oli jättänyt sivujen väliin käsinkirjoitetun muistilapun. 
Olen erittäin kiitollinen sisaruksilleni, että teimme lahjoituksen yhdessä, ja suurin osa meistä oli eilen myös luovuttamassa opusta Kansalliskirjastossa. Hetki oli hieno ja tällaisen esineen rahallinen arvo kutistuu mitättömäksi sen rinnalla, että Pliniuksestamme tulee konservoinnin jälkeen osa yhteistä kulttuuriomaisuuttamme. 

Säilytyspaikkana Kansalliskirjastomme on ehdottomasti paras ja sopivin. Isämme rakasti vanhojen kirjojen ohella tätä kaunista kirjastoa ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että rakennus on Suomen kaunein. Nykyhallitus sai koulutusleikkauksistaan jo näkyviä risuja kuntavaaleissa, ja meidän valintamme oli osoittaa kunnioitustamme Helsingin yliopistolle ja Kansalliskirjastolle (joka on yliopiston alainen laitos) nimenomaan tieteen ja tiedekulttuurin instituutioina. Koetamme omalta osaltamme pitää yllä Suomea sivistysvaltiona, vaikka se näiden korkeimpien voimien painostaessa voikin näinä aikoina tuntua vaikealta :).

Ja tässä käytän vielä kerran tilaisuutta sanoa KIITOS myös koko Kansalliskirjaston henkilökunnalle, vahtimestareista ylikirjastonhoitajaan. Olen vuodesta 1992 ollut Kansalliskirjaston kokoelmien aktiivinen käyttäjä. En ole heille pelkkä anonyymi asiakas, monet heistä tuntevat minut nimeltä ja tietävät omituiset kirjatilaukseni sekä sen, että muistan kirjat niiden kansien värien perusteella. Ilman heidän apuaan tutkijan työni olisi hyvin paljon vaikeampaa. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vilpitön mieli jatkopostaus: kirjailijatapaaminen Tammella

Assyriologi postasi alkuvuodesta Jouni Rannan ja Marko Erolan paljastuskirjasta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017). Keskiviikkona lähdin ennen Helsingin yliopistossa järjestettyä Pecha Kuchaa käymään Tammella, missä järjestettiin kirjan tiimoilta tapahtuma. Tässä lyhyesti pari huomiota tapahtumasta.
Kuten aikaisemmassa postauksessani totean, kirja ei kerro ainoastaan siitä miten Ranta omien sanojensa mukaan myi Suomen täyteen väärennettyä taidetta vaan se on erikoinen minä-muotoon kirjoitettu "kasvukertomus" ilmeisen lahjakkaasta "alakastiin" kuuluvasta miehestä, joka vielä kaikkien elämänvaiheidensa jälkeenkään ei pääse eroon alemmuuskompleksistaan ja jolla on palava halu tuoda itsensä ja oma versionsa tapahtumista esille. Kirjan keskiössä eivät siis ole taideväärennösten ja väärennetyn taiteen kaupan ympärillä vellovat päivänpolttavat kysymykset, vaan rikoksistaan tuomittu taidekauppias itse.

Lähtiessäni tapahtumaan en oikein tiennyt mitä odottaa. Ilmoituksessa ei kerrottu kuka kirjan tekijöitä haastattelee eikä lähestymiskulmaa siten paljastettu. Haastattelun vetänyt kustantamon oma edustaja (nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen, eikä Tammen kotisivuilla ole henkilöstön esittelyä kuvien kera) ei ollut kirjan sisällön (kasvukertomus & väärennetyn taiteen kauppa) asiantuntija. Esitetyt kysymykset eivät olleet järin mielenkiintoisia, kirjaa kehuttiin rohkeaksi esilletuloksi, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä (palavassa halussa saada oma ego esille ei minun mielestäni ole mitään rohkeaa). Ranta kehui sitä, miten oli ennustettu hänen päälleen satavan tekstin johdosta tukku kunnianloukkaussyytteitä, mutta näin ei ole käynyt.

Haastattelu oli lattea. Mielessäni kävi heti kysymys: miksi Tammi ei ollut hankkinut paikalle jotakuta "vastapuolen" edustajaa haastattelemaan -- taidehistorioitsijaa tai huutokauppa-asiantuntijaa? Ymmärrän täysin sen, ettei Erola halunnut tehdä kirjasta journalistista tutkimusta, vaan hän keskittyi ainoastaan Rannan tarinaan eikä hänellä todellakaan ollut mitään velvotteita antaa kirjassa "vastapuolelle" mahdollisuutta esittää omaa versiotaan tapahtumista. Mutta juuri sen vuoksi olisi ollut huippua jos "vastapuoli" olisi haastattelussa voinut haastaa kirjan kirjoittajat. Tämä olisi mielestäni asettanut myös kirjan kustantajan edullisempaan valoon -- nyt jäi tunne, että kirja on otettu kustannusohjelmaan vain dollarinkuvat silmissä. Menetimme todennäköisesti monta mielenkiintoista kysymystä ja näkökulmaa. Toisaalla yleisöstä haastattelun jälkeen esitetyt kysymykset ja kirjoittajien niihin antamat vastaukset paljastivat niin suuret aukot heidän tiedoissaan, että "korkeammalla" tasolla kulkenut keskustelu oli varmasti aivan mahdoton toiveuni omalta puoleltani. Rannan persoonasta ja avuista minulle oli muodostunut jo kuva hänen elämäkertansa perusteella, häneltä ei odottanut oikeastaan mitään. Erolan olin mieltänyt fiksummaksi ja oletin, että vaikka kirja on vain Rannan kertomus, olisi tutkiva journalisti edes jollain tasolla perehtynyt itse aiheeseen, taiteeseen ja siihen mitä taideväärennöskentällä tapahtuu/on tapahtunut Suomen ulkopuolella. Karvani nousivat pystyyn monesta vastauksesta ja heitosta, esim. siitä kuinka 70% roomalaisista patsaista on kuulemma väärennöksiä (= Erola). Tai että kuuluisan taiteilijan ateljeessa oppilaan maalaama työ on väärennös (= Ranta). Kun puhujat/kirjoittajat eivät hallitse termejä "taide", "taideteos", "kopio", "väärennös" jne., muuttuvat lausunnot onnettomaksi ja virheelliseksi räpeltämiseksi.

Taide kun on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin se tekninen suoritus, esimerkiksi siveltimen veto -- se mitä Veli Seppä teki ja jossa hän oli kiistatta hyvä. Taideteoksen tekninen suoritus, etenkin muissa kuin maalauksissa, on verrattain usein jonkun muun kuin taiteilijan itsensä tekemä, niin muinaisuudessa kuin nykyaikanakin. Silti nämä työt eivät ole "väärennöksiä".  Tätä aihetta olisi varmasti tarpeen valottaa taiteesta tietämättömille hieman enemmänkin, mutta näistä kenties yksityiskohtaisemmin joku toinen kerta.

Hieman huvittuneena kuuntelin Rannan neuvoja miten "epävarma" (= väärennös) maalaus kannattaisi nyt mieluummin jättää kodin seinälle roikkumaan ja toivoa, että se vuosikymmenien myötä muuttuisi jollain poppaskonstilla aidoksi -- jotta perilliset voisivat sitten myöhemmin myydä sen voittoa vastaan eteenpäin "aitona". Uskon että Suomenkin taidemarkkinoilla on nyt osaltaan Rannan oman kirjan myötä opittu yksi tärkeä seikka: provenienssin tarkistaminen jokaisen isomman taidehankinnan kohdalla. Jos haluaa kylvää riidan ja mielipahan siemeniä lapsilleen tai muille perillisille niin sitten voi jättää taulunsa tutkimatta. Kaikki vastuulliset taiteen omistajat tekevät tarkistukset nyt, vain näin saadaan ne kenties tuhannet väitetyt väärennökset pois kierrosta. 

Edelleen Ranta suurena "asiantuntijana" neuvoi kysyjää hankkimaan taidetta suoraan nykytaiteilijoilta. Tämä on erittäin suositeltavaa, kunhan muistaa, että sijoitusmielessä sitä ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä. Kukaan ei osaa ennustaa kenen taide nousee myöhemmin arvoon arvaamattomaan ja jos seuraa vähänkin esimerkiksi huutokaupoissa toteutuneita hintoja, tietää minkälaisissa jälleenmyyntihinnoissa liikutaan. Hylkää siis taidesijoittaminen ja hintojen tuijottelu -- osta taidetta omaksi iloksi ja privaatin nautinnon lähteeksi. Säilytä taideteoksen tiedot ja kuitit niin, että perillisesi saavat ne varmasti. Sijoita mieluummin omaan sivistykseesi ja lastesi koulutukseen. Ne maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin. 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Voi Lenita minkä teit!

Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:

Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.

Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.

Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.

Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.

Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).

Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.

Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.

Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi"). 

Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.

Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:

En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).

Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).